keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

225.


Puoli vuotta minä lapsille puhuin. Kerroin, että koirat kuolee joskus. Että kahdeksanvuotias on jo vanha mummu. Että tulee uusia koiria. Aamulla aina tarkistin, että hengittääkö se. En raskinu herättää.

Ja sitten se aamu tuli ja minä itkin ensimmäisenä.
Lapioin koiralleni hautaa ja niistin. Epätasaisen kuopan reunalla pienet kumpparit väärissä jaloissa. Kaadoin naapurille ruskeasta muovikannusta ruusumukiin vettä. Jatkettiin kaivamista.

Lapset haki haudalle juhannusruusuja ja lauloi koiralaulun. Se oli lempeä ja maailmaa rakastava koira. Semmonen lapsiperheen koira.

En osannu vastata, kun lapsi illalla kysyi, että
-miksi se joskus tuli tänään.

6 kommenttia:

  1. Voi miten surullinen teksti :( olen pahoillani perheenne puolesta. Lemmikistä luopuminen on niin tuskaisaa... :( mutta ne muistot ja se ilo minkä tuovat eläessään, se on valtaisa rikkaus!
    Oliko koiranne bernhardilainen? (kirjoitetaanko noin?)
    Meillä springerspanieli 6v ja hamsteri 1v, niin valloittavia ja rakkaita perheenjäseniä molemmat.
    Aurinkoa ja voimaa päiviinne!
    T. Sanniska

    Ps kiitos kivasta blogistasi. Palaan tänne lukemaan kuvauksia arjestasi,pidän kovasti :)

    VastaaPoista
  2. Täälläkin itken monia menettämiäni eläimiä. Niihin ehtii niin kiintyä. Ne ovat perheenjäseniä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!