maanantai 15. helmikuuta 2016

217.


Maanantai. Heräsin minuutin ennen kellon soittoa ja arvelin kellon olevan ehkä yks yöllä. Unohdin ysin koululaiselta eväät. Laitoin kympin koululaiselle kaks banaania reppuun. Tunsin syyllisyyttä, kun huikkasin heipat keittiöstä. Koko aamun kuljin puhelin kourassa ja kyttäsin, että kissa pysyy sisällä. Tunsin suunnatonta helpotusta, kun eläinlääkäristä vastattiin, eikä kissaa tarvinut lähtä kuskaamaan mihinkään. Tunsin riemua, kun sain mummun ammaksi kotiin. Kävin unessa hammaslääkärin penkissä. Tein ruokaa eilisistä ruuan tähteistä. Luulin, että myöhästytään soittotunneilta ja nalkutin ja kiirehdin turhaan. Päätin, että luen entiset pitkät iltasatukirjat, ennen kuin aloitan uusia. Olin niinkuin en huomaisikaan, kun lapset latoi kirjaston lainatiskille enemmän kirjoja kuin oli sovittu. Samalla mietin, että näkikö ja kuuliko toinen äiti, kun ensin kielsin.
Kuva Helsingin Narinkkatorin tuolitapahtumasta pysäytti.
Maalasin hetken mielijohteesta eteisen pukukaapin valkoiseksi. Kaappi pieneni ja ja eteinen avartui ja valo lisääntyi.
Kotikolossa kaikki hyvin


3 kommenttia:

  1. monenlaista arkista aherrusta ja tapahtumaa :)

    VastaaPoista
  2. Mullekin käy joskus niin..vaikka en haluaisi!
    Kiellän..ehkä toisenkin kerran..silti lapsi tekee toisin, enkä sano mitään!
    Ärsyttävää..

    Sitten kotona asiasta kyllä keskustellaan vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä tilanteita ku ei ookkaa niin varma omista kasvatusperiaatteista, että onko niitä ees. :D
      Ja kyllä kotona puhutaan vielä.

      Poista

Kiitos kommentista!