maanantai 23. maaliskuuta 2015

149.


Nakkasin rispaantuneen ikivanhan nallen roskiin. Mummu oli sitä jo monta kertaa parsinu, mutta kangas kului puhki joka puolelta.

Puolivuotta sen jälkeen eskarissa oli pehmolelupäivä. Tyttö etsi keltaista lasisilmäistä nallea jokapaikasta. Ei voinut uskoa, ettei sitä enää ole. Mikään muu ötökkä ei kelvannu. Sitä syyllisyyden tunnetta.

Kaupassa tyttö silitteli silkkiturkkista apinaa. Lupasin ostaa synttärilahjaksi, kun siinä näytti olevan ale-lappu. Tiukkaan sävyyn vannotin, että sitä et kans saa ennen kesää.
Ja tyttö tyytyi siihen. Eihän se ikinä mitään kerjää.

Autossa muistin sen keltaisen nallen. Näin silmissäni sen torstain, kun levitin talon pehmolelut kaapista eteisen lattialle. Ja taas sydäntä kalvoi se tuttu syyllisyyden tunne. (Oon hyvä tässä syyllistymisessä.)

Illalla tyttö otti ötökän viereen. "Tää on sitäpaitsi ihan nallen näkönen. Otan tämän mukaan seuraavaan eskarin nallepäivään."

Minusta tuntui, kuin olisin yrittänyt ostaa itselleni mielenrauhan.


3 kommenttia:

  1. Tuota samaa syyllisyyden tunnetta on tullut täälläkin podettua. Nallea en ole roskiin viskannut, mutta niin monet kivet, kepit ja muut luonnosta poimitut. Ihan varmana siitä, ettei niitä kukaan muista saatikka kaipaa.

    Äidit on välillä tällaisiakin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti ne kaipaa just sitä mitä ite ei enää vihrinsäilyttää.🙈

      Poista
  2. elämä voi olla lapsella niin pienestä kiinni :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!