tiistai 31. maaliskuuta 2015

150.






Sunnuntaina kotiuduttiin suvun yhteiseltä talvilomalta. Sama paikka ja aikalailla samaan aikaankin kuin ennenkin. Ensin oli kaksi mökkiä. Nyt oli seitsemän mökkiä, joitten väliä lapset oppi äkkiä suunnistamaan. Ja watsap-ryhmä, jossa jokainen huuteli omiaan syömään.

"Oot liian vanha rouva rinteisiin." Sanoi siskontyttö.
Totta. On jo tiistai, laukut purettu ja pyykit pesty ja mua vaivaa vieläkin lomanjälkeisväsymys.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

149.


Nakkasin rispaantuneen ikivanhan nallen roskiin. Mummu oli sitä jo monta kertaa parsinu, mutta kangas kului puhki joka puolelta.

Puolivuotta sen jälkeen eskarissa oli pehmolelupäivä. Tyttö etsi keltaista lasisilmäistä nallea jokapaikasta. Ei voinut uskoa, ettei sitä enää ole. Mikään muu ötökkä ei kelvannu. Sitä syyllisyyden tunnetta.

Kaupassa tyttö silitteli silkkiturkkista apinaa. Lupasin ostaa synttärilahjaksi, kun siinä näytti olevan ale-lappu. Tiukkaan sävyyn vannotin, että sitä et kans saa ennen kesää.
Ja tyttö tyytyi siihen. Eihän se ikinä mitään kerjää.

Autossa muistin sen keltaisen nallen. Näin silmissäni sen torstain, kun levitin talon pehmolelut kaapista eteisen lattialle. Ja taas sydäntä kalvoi se tuttu syyllisyyden tunne. (Oon hyvä tässä syyllistymisessä.)

Illalla tyttö otti ötökän viereen. "Tää on sitäpaitsi ihan nallen näkönen. Otan tämän mukaan seuraavaan eskarin nallepäivään."

Minusta tuntui, kuin olisin yrittänyt ostaa itselleni mielenrauhan.


sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

148.


Yhtäkkiä kesken arkiviikon päätin ystävän kans lähteä minilomalle. "Akkuja lataamaan", Niin hän sanoi. Sovittiin lomapaikaksi puoliväli kotien välillä.

Vasta olin surrut ystäväperheen muuttoa toiselle puolelle Suomea. Oli helpottavaa huomata, että ei välimtatkalla ole oikeasti merkitystä. Kyllä me vielä tavataan. Toivottavasti isommallakin porukalla.

Sitäpaitsi reissukaverina oli myös ihastuttava kummipoika!

tiistai 17. maaliskuuta 2015

147.


Olin lukenut ääneen monta sivua, kun huomasin, että ne jotka ei hölpöttänyt omiaan, oli keskittyny omiin kirjoihin. Päätin, että Salainen puutarha saa jäädä tauolle. Arvottiin seuraava iltasatu Katto-kassisen ja Veljeni leijonamielen väliltä. Yksi halusi Veljeni leijonamielen, koska siinä on lohikäärmeen kuva. Toinen halusi Veljeni leijonamielen, koska se on ritarisatu ja koska rakastaa ritarisatuja. Kolmas halusi sen, koska siskokin halusi. Yksi ei olisi halunnut kumpaakaan.

Nyt meillä on kesken Fedja-setä, Meidän Marikki, Salainen puutarha ja Veljeni leijonamieli. Mutta eihän satujen lukemisen kuulu olla suorittamista. Luetaan fiiliksen mukaan.

"Arvatkaas mikä minusta on hauskaa. Minusta on hauskaa maata vanhanaikaisessa kaappisängyssä semmoisessa vanhanaikaisessa keittiössä ja jutella Joonatanin kanssa, kun tulen kajo lepattelee seinillä, ja jos katson ikkunasta, niin näen kirsikkapuun oksan, joka kiikkuu hiljaa iltatuulessa. Ja tuli liedessä hiipuu hiipumistaan kunnes enää vain kekäleitä on jäljellä, ja huoneen nurkissa alkaa hämärtää ja minua unettaa yhä enemmän ja minä makaan vuoteessa enkä yski ensinkään ja Joonatan kertoo minulle juttuja. Hän kertoo ja kertoo, ja viimein hänen äänensä kuulostaa minusta enää vain semmoisilta kuiskauksilta taas, ja niin minä nukahdan. Juuri tästä minä pidän, ja tämmöistä oli silloin ensimmäisenä iltana Ritarlassa, ja sitä varten minä en sitä ikänä unohda." (Astrid Lindgren)

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

146.


Sisko kysyi, että tuliko yhtään märy-olo, kun esikoinen sai puhelimen. Muistaakseni ei tullu. Tai saattoi kai tullakin. Tuttu olo se on. Se tulee yhtäkkiä niinä hetkinä, kun huomaa, että taas ne on kasvanu. Kurkkua kuristaa, vaikka lapsilla on kaikki hyvin.

Niin kuin vaikka perjantaina, kun seisoin laskettelurinteen juurella ja kaikki mun kolme tyttöä nousi hissillä rinnettä ylös ihan omin päin. Kaksi rohkeaa ja yksi vähän muita varovaisempi.

torstai 12. maaliskuuta 2015

145.


Haaveita uusista lemmikeistä.
Suureellisia kesälomareissusuunnitelmia.
Tikkujätskit.
Sormenjäljet ikkunassa.
Päätös yrittää taas kukkapenkkiä.

Huomaa, että on tullut aurinkopäivät ja kevät.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

144.



Olin lomalla.
Se tarkottaa sitä, että en tehnyt yhtään kaappien siivousta tai muutakaan projektia koko viikolla. En tehnyt edes viikkosiivousta. Suljin aamulla makuuhuoneitten ovet ja imuroin tuvan.  Tein mutakakkuja vain siksi, että lapset sai nuolla taikinakulhoja, (ja koska kaikkien äitien kuuluu leipoa edes lomalla.)Kuskasin lapsia joka päivä johonkin. Kun mies kotiutui töistä, käytiin hiihtokilpailuissa koko perhe.

Loman kruunasi viikonloppu siskon kotona. Matka tuntui lyhyemmältä kuin ennen. Lapset on taas vähän isompia kuin viime kerralla. Unohettiin satu-cd:t kotiin ja kuunneltiin vain kun ylen miehet selosti mäkihyppyä ja hiihtoa. Takapenkki hurrasi Suomelle, aina jos sattui kuulemaan suomalaisen nimen. Ostin matkakarkit, vaikka ei ollut karkkipäivä. Etupenkillä eskarilainen luki siskon aapista.

Idyllinen pikkuruinen maalaiskylä; mäkiset pellot, vanhat maatilat ja mutkaset tiet tuntui yhtä ihmeellisiltä lapsista kuin minustakin. Meidän pikkukaupungin suurin mäki kun taitaa olla ylikulkusilta. Kotikin aavan peltomaiseman laidalla.
"Miks täälä on näin hienot katuvalotki?" 

Lauantaina siskon kotiin kokoontui taas puoli sukua pulkkamäkeen. Serkut on ihan parasta. Ja siskot. Hienot maisemat ja melkein eläimetki unohtu, kun taloon tuli monta kaveria jokaiselle.

Kotona pienin otti pikkukissan syliin. Puisteli päätään ja sanoi, että
"Ei oo kotkotkot,
ei oo määmäämäää,
ei oo pupuja..."

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

143.


Pakkasin peräkontin täyteen liukureita, ei niitä millä lapsena laskettiin, littanoita pyllyn kokosia, vaan isompia ja paksumpia ja rattikelkan ja pulkan ja laskettelusukset. Esikoinen ehti jokaiselle paksut parilliset hanskat. Ostin limsaa, vaahtokarkkeja ja makkaraa. Sitten soitin muille ja varmistin, että meillä on varmasti samat eväät.

Mummulan pihassa  varotin turhaan lapsia kastelemasta vaatteita. Vanhasta tottumuksesta ajettiin kaikki ensin mummulaan, vaikka mummu ei edes halunnut mukaan. Mietittiin hetki, miten sitä jaksaa edes raahautua. On niin märkä kelikin, että paleltuvat sielä. Miehellekin tuli taas ylimääräisiä hommia, eikä päässyt mukaan. Sitten muisteltiin vähän niitä hiihtolomia, kun isä vei meidät laskettelukeskukseen jo aamulla. Paistoi pitkin päivää kärkkäriä kodassa ja jakoi punaista ja keltaista jaffaa kertakäyttömukeista. Ikinä isä ei laskenut, eikä tainnut edes hiihtää. Lullasi  kaikkein pienintä.

"Hei, nyt vähän sitä isän asennetta." Sanoin veljelle, joka haukotteli eteisessä. Ja ajattelin, että sitä samaa minulle itelle. Ajattelin, että sitähän tämä on, isän perintöä. Meidän kaikkien lomat menee samalla kaavalla kuin on mennyt jo meidän lapsuudessa. Kyllähän me kun isäkin. Lapsena tuntui, että äiti oli aina töissä.

Sitten ajettiin peräkanaa naapurikuntaan iltamäkeen. Minä ja sisko ja pikkuveli ja siskontyttö ja kaikkien lapset. Oli sielä toinenkin veli. Vaikka joka perheessä ei ole edes laskettelijaa.

Suksivuokraamo ja kahvio oli isossa hirsihuvilassa, mutta pulkkamäki ja rinteet tuntui kutistuneen. Kotaan oli asennettu led-valot ja penkeillä oli lampaantaljat. Katsoin, että pienin pääsi siskon pulkan kyytiin ja sitten kävelin katsomaan, että isoin pääsee hissin kyytiin. Otin pulkkamäessä irronneen hampaan talteen hammaskeijua varten, niistin neniä, yritin kuivata hanskoja ja puin takaisin märkiä hanskoja, autoin ylös mäkeen ja huusin, kun pienimmät laski rattikelkalla päin puuta. Viimeisen tunnin vilkuilin kelloa.

Kun hissit viimein pysähtyi, jakelin viimeiset makkarat ja limsat kertakäyttömukeissa. Pakkasin taas peräkontin täyteen. Keräsin märät ja yliväsyneet, onnelliset lapset kyytiin ja ajoin kotiin.

Huomena me tavataan taas serkut, enot ja tädit hiihtokilpailussa, joissa jokainen saa mitalit. Vaikka ei olla edes sen pankin asiakkaita, joka kisat järjestää. Ei me oltu sillonkaan kun isä meidät hiihtolomaviikon torstaina sinne vei. Ja niinkuin isä vei lastenlapsetkin.