torstai 22. tammikuuta 2015

131.


Auto ei ole käynnistyny maanantain jälkeen, ja  maito ja leipä loppui. Säästelin maitoa, mutta neljävuotiaan ansiosta kissat saivat viimeiset tilkat aamulla. Esikoinen leipoi eilen teeleipää, mutta pikkukissa pääsi maistamaan sitä ennen meitä, ja tein tytöltä salaa toisen. (En tiedä kissan kasvatuksesta mitään, joten heitin sen pihalle miettimään tekosiaan. Ei se ainakaan tullu nuuruamaan silakoita pöytään illalla.)

Koululainen vilustui koulumatkalla. Naapuri oli tytön ottanut kyytiin ja toi kotiin lämmittelemään. Kuume näyttää käyvän muutkin läpi. Yksi on jo toipunut. Toinen makoilee riippukiikussa päivät posket helottaen, ei juttele eikä laulele tavalliseen tapaansa. Toinen on aika virkku päivällä, mutta elää yöt omassa pelottavassa kuumehouremaailmassaan.

Poika ei sairasta. Päin vastoin, koska ei ole juuri päässyt ulos, on tarmoa täynnä. Hoitelee eläimiä ja siivoaa kaverina. Osaa jo vähän tyhjentää ja täyttää tiskikonetta ja pyyhkiä pölyjä. Ihan ylimääräsinä hommina on pyyhkiny märällä rätillä kissat ja pessy siskon hammasharjalla koiran suun.

Lasten lisäksi öisin on valvottanu koira. Minun vahtikoira, joka tavallisesti vasta raottaa toista silmäänsä kun koululaiset pomppii sen yli kenkiä hakemaan.

Kerran jo tuli mieleen, että hyvähän sen toisen on sielä hotellissa yöt yksin nukkua ja aamulla syödä yksin, eikä sen tarvi edes luututa kenenkään kaatuneita maitoja. Mutta vain kerran. Ja yhtäkkiä huomasin, että on jo torstai. Ja sitten mies jo tulikin kauppakassin kans kotia. Ja sitten minä vain istuin illan. Selasin jo syksyllä tulleita lehtiä, jotka on jääny lukematta. Mies makasi lasten kans lattialla.

tiistai 20. tammikuuta 2015

130.


Ulkona on 27 astetta pakkasta, mutta aurinko paistaa tänäänkin. Se paljastaa ikkunasta elämisen jäljet ja muistuttaa kevättalven olevan tulossa. Laitan leivinuuniin peltisämpylän paistumaan. Keitän koululaiselle valmiiksi kaakaon. Pienin nukkuu päiväunia aurinkoläikässä.

maanantai 19. tammikuuta 2015

129.



Pikku-potilas ottaa veljeä kädestä kiinni.
"Tuuppa kahtommaa mikä verhon takkaa kurkistaa!"
"Äiti, paistaahan aurinko huomenaki?"
"Äiti, aurinko tarkottaa sitä, että ollaan lähempänä kesää!"
Kesän lapsi rakastaa valoa.

lauantai 17. tammikuuta 2015

128.


Yhtä äkkiä elämä täyttyi suorittamisella. Sitten meni yöunet. Katosi ilo. Tuli paha olo. Pakenin pahaa oloa tekemiseen. En voinut pysähtyä. Tämän päivän ja huomisen väliin kasvoi muuri. Elämän keveä kävely muuttui tarpomiseksi.

Laitan tiskit koneeseen. Lautaset ja mukit asettuvat paikoilleen helposti. Seuraavaksi pyykit; märät narulle ja kuivat kaappiin. Kädet toimivat kevyesti. Kuorin kattilallisen perunoita. Eikä se vaadi yhtään ponnistusta. Ihana, ihana arki.

Yhtenä päivänä havahduin siihen, että minä nauran. Ja laulan lapsille. Annan imurin olla koko päivän ja luen monta päiväsatua, kerron iltasadun ja luen kaksi lukua Salaista puutarhaa. Näen jo kevään tulevan talven jälkeen.

Kiitos sinulle joka käväisit. Kiitos sinulle joka aina otit yhteyttäEihän uupumus tartu.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

127.


Eskarilainen maalasi lattialla suurelle pahville omenapuita. Ja silloin muistin taas. Isä istutti viimeisinä kesinään omenapuita. Puheli niistä sitten kuin lemmikeistä.

Poika istui vieressäni värittämässä hello kittyjen rusetteja, vähän jokaiselta värityskirjan sivulta. Sitä ei maalaushommiin huolita mukaan.

Tänään minun tärkein tehtävä oli terottaa puuvärit. Huomena ostan lisää peitevärejä, kuusi väriä, isoja nappeja. Ehkä vahaväritkin pitää taas uusia.

maanantai 12. tammikuuta 2015

126.


Mittari näytti -17. Oli upea keli potkukelkkailuun. Poika istui kyytiin ja tyttö seisoi jalaksilla edessäni. Pakkanen punasi lasten posket ja värjäsi hupun karvakauluksen valkoiseen kuuraan. Jäisellä tiellä sai helposti kunnon vauhdin. Koira hölkötteli vieressä. Ei taida olla enää ikäneidosta vetäjäksi. 

Käännyin samalle lenkkipolulle jota kesällä kierrettiin. Pikkusillalla pysähdyin, levähdystauko niinkuin aina kesällä. Koira istahti viereen. Lapset kurkistelivat siltavanhuksen kaiteiden välistä jäätynyttä jokimaisemaa. Kumpikaan ei puhunut mitään. Kuuntelin hiljaisuutta.
Huomasin, että en yhtään kaipaa vielä kesää.

lauantai 10. tammikuuta 2015

125.


Prinsessa ei halua enää, että häntä kutsutaan Prinsessaksi. Väittää, ettei edes tykkää prinsessoista. Vaikka onkin hyvin tietoinen Viktorian liikkeistä ja halusi ostaa hiuspannan jossa on valtava tyllirusetti. Arvokas, samanlainen kuin naapurimaan kuninkaallisten häävierailla on ollut.

Nukkeäiti ei myöskään ole "mikään nukkeäiti!" Niin, saa kai sitä hoitaa päivät nukkea ja nukkua yöt nuken vieressä ilman, että on mikään äiti.

Peikkotyttö kysyi, että oliko hänellä vauvana häntä. Oi voi, olen väittänyt hänelle, että syksyllä syntyy vain peikkoja. Ja tähän asti tyttö on nauranut iloisesti, ettei ole mikään peikko kun tyttö vain. Kävimme keskustelun hänen vauva-ajastaan. Tyttö ei jäänyt asiaa murehtimaan vaan lauleli jo seuraavaa laulua, itse sanoittamaansa. Vaikuttaako peikkotyttö-nimittely lapsen minäkuvaan, maailmankuvaan, kehitykseen?

Eikä Poika halua olla Poika. Hän on Muumipappa, Herra Peppi ja jonakin päivänä vain Herra. Mutta ei koskaan poika.

Sitäpaitsi mietin monesti, kerronko liikaa ja liian henkilökohtaisia juttuja lapsista ventovieraille ihmisille.

maanantai 5. tammikuuta 2015

124.


"Tylsä loma." Esikoinen huokailee. Hymyilyttää. Nyt meillä on ollut loma, jota koko perhe tarvi. Nuotioreissuja, pulkkamäkiä ja luistelua lukuun ottamatta kotona olemista. Pelaamista ja satukirjoja. Olemista vain. Ollaan venytetty arjen aloitusta. Suklaan syöminen loppui uuden vuoden aattona, ja rytmi alkaa palautua pikkuhiljaa. En osaa päättää haluanko vielä aloittaa aikataulutettua arkea ja riisua joulua. Ehkä vielä tarvitaan ainakin huominen pyhä niin kuusen raskii viedä pois. Joskus olen riisunut joulun yhtäkkiä koko talosta, kun mies on ollut työreissussa. Joskus taas haikeinmielin aika myöhään. Tänä vuonna en riisu koko joulua kerralla. Valot ja kynttilät saa vielä jäähä.

Ulkona paukkuu pakkanen, mutta leivinuuni levittää kodikasta lämpöä. Lahjavillasukat jalassa on mukava uppoutua vielä hetkeksi kirjaan tai lahjavillapaitaan, joka ei valmistunutkaan joululahjaksi.

lauantai 3. tammikuuta 2015

123.


Harva äiti voi olla eläkeikään asti kotiäiti. Suomen laki sanoo, että kolmevuotiaitten lasten äitien paikka on muualla kuin kotona. Jotenkin nuin. Säännöllisesti ylä-asteelta asti olen ressannu ja hermoillu, missä on mun paikka. Työpaikat on tällä seudulla nyt tiukassa, eikä mulla ole kutsumusammattia. Ja kohta on kuopuksen 3-vuotissynttärit.

Ja mitä minä teen. Mietin miksi lusikkalaatikossa on Peppi Pitkätossun naapuri Tommi. Mietin laittaisinko rieskataikinaan eilisen pottumuusin. Mietin, että pitäskö ostaa omaan kirjahyllyyn muitakin muumi-kirjoja, vai vaan lainata kirjastosta. Taikatalvi pitää kuitenkin tänään lukea loppuun esikoiselle. Ja mietin, että pitäiskö mun mennä käymään ulkona. Tyttöjen lumilinnaan kuulosti aamulla tulevan pyöreä ikkuna, juhlasali ja yläkerta, ja nyt iltapäivällä siinä olikin vasta vähän alkua ja yksi lumipallo. Pähkäilen ihan tosissaan mikä idea on lasten uudessa smurffi-pelissä, ku ei päästä jättisammakon ohi.

Tänään minun ei tarvi tehdä mitään suuria päätöksiä. On aika levollinen olo. Nyt mua tarvitaan vielä kotona. Joskus mulla voi olla työpaikka, tuskin unelmatyö, mutta varmasti hyvä työ. Unelmiahan voi toteuttaa muuallakin kuin työpaikalla, vaikka kotona ja vaan omaksi iloksi.

torstai 1. tammikuuta 2015