sunnuntai 30. marraskuuta 2014

110.


Ensimmäinen adventti.
Enää 24 päivää, yhet synttärit, kolme joulujuhlaa ja pikkujoulut päälle.

Tonttu oli jättäny aamulla kolonsa eteen Noita Nokinenä-kuunnelman. Kuvittelin, että lapset rauhoittuisivat tunnin ajaksi kuuntelemaan. Päin vastoin. Siitä vasta jännityksestä kihisevä tyttökolmikko riemastui. Meni Nokinenän tempaukset ihan ohi korvien kun tytöt säntäilivät etsimässä kuvakalentereitaan. Mummun ompelema kalenteri, jota pikkutonttu öisin täyttää, odottaa vielä ripustamista. Mutta miten jaksan tätä härräpörräämistä nyt joka ilta, kun kaikki odottavat aamua ja omaa vuoroaan kurkata mummun kalenteriin? Vain Poikaa ei kalenterit kiinnosta. Armeliaasti lupasi omansa äitille.
Illalla joka sängystä kuului janottaa ja pissattaa tavallista ilta useammin. Meni pitkään ennen kuin höpötys pikkusängyissä vaikeni.

Joka vuosi sama homma; mitä lähemmäksi joulua mennään, sitä levottomampia lapset on. Hyvänä rauhottumiskeinona toimii yhdelle kirjat ja toiselle askartelutarvikkeet, kolmannelle ulkoilu. Kaikkia lapsia rauhottaa jo se, kun ei kiristetä ja uhkailla ikkunan takana kulkevilla tontuilla. Ja varsinkin se, jos itekin muistaisi olla rauhallinen, ilman kiirettä ja hössötystä.

perjantai 28. marraskuuta 2014

109.


Olipa kerran perhe, jossa oli liuta lapsia ja ihanat lapsuudenjoulut. Eräänä jouluna joulupukki oli jo käynyt ja isä oli keittänyt kahvit. Perheen pikkuveli ja pikkusisko sanoivat yllättäin isommille siskolle ja veljelle, että
"Joulupukkia ei ole olemassa!"
"Se oli serkkupoika!"
Pöydällä oli nappula-pikkuleipiä, niitä pyöreitä mitä äiti aina tekee jouluksi, niissä on keskellä kolo ja sokeria ja mantelirouhetta, ja piparkakkuja ja torttuja ja vaaleita sydämiä. Isä istui kahvikupin kans pöydän toisella puolella. Äiti oli varmaan hakemassa kellarista mehua. Vielä isommat siskot ja veljet olivat olohuoneessa.  
Niin, yhtäkkiä toiset tulee ja väittää, että joulupukkia ei ole olemassa. Hetkeksi se ihana, melkein käsinkosketeltava joulun tuntu katosi. Pikkuveli ja pikkusisko näytti olevan riemuissaan, paljastaessaan tämän salaisuuden. Isoveljen ilme vakavoitui ja hän katsoi siskoaan, joka olin minä, siinä puuhellan vieressä ja sanoi jotenkin näin:
"Niin. Joulupukilla on niin paljon taloja kierrettävänä, ettei se millään kerkiä joka taloon. Siksi joissakin taloissa käy joulupukin tuuraaja."
Jouluaatto oli pelastettu! Urhea isoveli, maailman paras sadunkertoja oli sen pelastanut. 

Olinhan minä itsekin tuntenut naamarin takaa tutun serkun ja edellisenä vuonna sukkahousujen alta siskon, mutta en vain ollut halunnut ajatella sitä. Nyt ihailen kaikkia isompia sisaruksia, jotka ei salaisuutta koskaan paljastanut.

Olen miettinyt nyt, että on kahdenlaisia ihmisiä. Satumielisiä, niinkuin Prinsessa sanoo ja sitten järkimielisempiä. Olen miettinyt omia lapsia. Miten yksi on herkkä, mutta ei usko satuihin. Voi miten pahalta minusta tuntui, kun hän ihan pienenä jo kysyi, että miksi kaikki ihana on satua! Toinen taas tykkää pelottavista tarinoista, koska "nehän on vain satua." Ehkä hänkin vain joskus huomaa, että joulutonttuja ei olekaan, eikä ollenkaan kärsi siitä. Yksi taas voi sukeltaa milloin hyvänsä mielikuvitusmaailmaansa mörköjen ja keijujen keskelle. Ehkä hän vielä aikuisenakin salaa vähän uskoo korvatunturilla asuvaan hyväntahtoiseen ukkeliin. Minun pikkuveli ja pikkusisko taitaa olla vähän järkimielisiä ja isompi veli aika paljon satumielinen.

Yhtenä päivänä Prinsessa sanoi kesken Mauri Kunnaksen äänikirjan "Haa, minähän tiesin, että isä ja äiti ostaa suurimman osan lahjoista!" Voi Mauri minkä teit, ajattelin. Ja sitten ajattelin, että menee valehteluksi liian pitkään väittää, että pukki on taas vähän erinäköinen, koska on vuoden vanhempi ja kaikki muut selitykset. Sitäpaitsi ärsytti kun taas mies oli työreissussa, kun kotona oli hankala tilanne. Olin päättänyt, että meidän lapset saa uskoa joulupukkiin niin kauan kuin haluaa. Mutta ei me olla ikinä miehen kans keskusteltu, että mitä sitten, kun lapsia alkaa epäilyttää. Siksi sanoinkin tytölle vain ihan hiljaa, ettei muut kuullut, että kaikki satu on totta niin kauan kuin itse uskot sen olevan totta. Ja muistutin, että muille ei saa paljastaa, vaikkei itse uskokaan ihan kaikkia. Ja sitten tyttö huokaisi, että "Tulispa oikia joulupukki, eikä se serkkupojan näkönen niinku viimeksi."

tiistai 25. marraskuuta 2014

108.

 

"Taivas oli melkein musta, mutta lumi oli kuutamossa kirkkaan sinistä.
 Meri nukkui jään alla, ja syvällä mullassa juurien välissä pienet mönkiäiset näkivät unta keväästä. Mutta siihen oli vielä melkoinen matka, sillä talvi ei ollut pitemmällä kuin vähän ohi uuden vuoden.
Juuri siinä, missä laakso teki loivan kaarteen kohotakseen vuorta kohti, oli lumen peittämä talo. Aivan sen lähellä mutkitteli joki sysimustana jäisten töyräiden välissä; virta oli pitänyt veden sulana koko talven. Mutta sillan yli ei kulkenut jalanjälkiä, ja tuulen tuomat kinokset olivat talon ympärillä koskemattomat.
 Mutta sisällä oli kuitenkin lämmintä. Kellarin uunissa paloi hiljalleen turvetta tavattomat määrät. Kuu kurkisti sisään ikkunasta ja paistoi huonekalujen valkeille talvipäällisille ja kristallikruunuun, joka oli verhottu tyllillä. Ja salongissa, talon suurimman kaakeliuunin ympärillä, nukkui muumiperhe pitkää talviuntaan." (Tove Jansson, Taikatalvi)

Ollappa muumipeikko. Koska olen vain tavallinen kotiäiti, enkä voi nukkua edes päiväunia, teen vähemmän kotitöitä ja luen enemmän satuja. Ei tätä pimeyttä, harmautta ja hämärää ja sitten taas pimeyttä muuten jaksa. Enkä tiennyt, että alkuperäiset Muumit on näin kauniisti kirjoitettuja tarinoita. Ehkä toivon tänä vuonna joululahjakirjaksi Taikatalven, tai sen missä Muumit viettävät joulua.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

107.


Lauantaina saatiin tupa täyteen mieluisia vieraita. Lähes koko suku oli meillä pikkujoulussa. Joulupukkikin kävi, eikä hänellä ollut kiire seuraavaan paikkaan. Kaikki lupasi olla vieläkin kiltimpiä. Minäkin sain liikuttavia paketteja Prinsessalta. Pöytä notkui yhdessä laitettuja jouluherkkuja. Näytelmä Hullusuvun vuosikatsaus meni hyvin, vaikka sen kirjoittaminen jäikin viime tippaan ja näyttelijät saivat vuodosanat vasta edellisenä päivänä. Lapset saivat leikkiä isossa piirissä piirileikkejä. Oli mahtavaa laulaa yhdessä Sylvian joululaulua. Hetken minusta tuntui, kuin olisi ollut lapsuuden joulu. Jouluevankeliumi, totiset pienet enkelit, paimenet, Joosef ja Maria tekivät pikkujoulusta juhlan.

Se oli samalla Kotikolon joulun avaus. Pikkujoulun jäljiltä keittiötölkkeihin jäi punaset kynttilät. Ikkunalle muutama huopatonttu. Olen kuunnellut joululauluja jo pitkin marraskuuta ja sohvalla on punaiset tyynyt, joissa enkeli puhaltaa torveen ja kettu luistelee. On pitänyt silti olla varovainen joulufiilistelyissä, ettei lapsille tule liian pitkä aika odottaa.
 
Suurempi siivous taloon on tehty. Ennen jouluaattoa teen vain viikkosiivouksen. On aikaa olennaiseen. Askarteluun ja joulusatuihin lasten kans.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

106.


Kaikki lapset hyppii. Yks harjottelee yhdellä jalalla, toinen hypähtelee aina, kolmas hyppii hyppynarulla. Poika hyppii myös, mutta karjahtelee samalla "Hoo!". Illalla se kasaa peitot ja tyynyt ja heittää kasan päältä kuperkeikkoja.

Kun tytöt näkee auton ikkunasta kauniin auringon laskun tai hevosia, poika huomaa rekat, traktorit, autot ja kaikki kauhalliset meteliä pitävät koneet. Lelukamarissa on kolmen tytön pinkit jutut, mutta poika löytää sieltä aina puupyssyn. Lääkärin välineillä hän hakkaa ja ruuvaa. Nukkeparkoja kohtaan Pojalla ei ole hoivaviettiä. Vaunuissa se lullaa kissanpoikaa.

Kysyin huonovointiselta pojalta, että kumpi voittaa käden väännössä; Peppi vai Pepin isä. Poika nosti kädet ylös ja huusi: "Minä, jeee!" Sitä kiinnostaa Peppi Pitkätossu nyt enemmän kuin pikkuautot. Mutta Pepissä kiehtoo Pepin valtavat voimat ja hevonen.

Pakko myöntää, että on pojissa ja tytöissä muutakin eroa kuin luonne erot. Sitäpaitsi ostin eilen dinosauruksen. (Historiallinen päivä.) Millään nuin rumalla ainakaan mun lasten ei pitäny millonkaan haluta leikkiä, oli sitten tyttö tai poika. Mutta dinosaurus onkin reippauspalkka sairaalareissusta. Poika kestää tutkimukset ja piikityksetkin kuin.. no, poika.

maanantai 17. marraskuuta 2014

105.


Setä asuu punaisessa pienessä mökissä. Olin pikkutyttö, kun setä rakensi kotinsa. Samassa pihapiirissä asuvat sukulaiset sanovat, että: "Mene vain, tyytyväisyyttä oppimaan." Setä on elänyt kovan elämän. Silti hän ei valita. Tai ehkä juuri siksi.

On puhuttava kuuluvalla äänellä. Pitää muistaa tervehtiessä sanoa, kuka tuli. Hän ei enää erota kasvoista tulijaa. Kerron Pojan uusista sanoista, eskarilaisen koulupäivistä, uudesta kissan pennusta. Kysäisen, pysyykö tämä lumi jo maassa. Keskustellaan niitä näitä.

En ikinä kysynyt isältä mitään isän lapsuudesta. Kuuntelin kyllä kun isä kertoi hevosista ja pässistä ja kesystä oravasta ja köyhästä, mutta kauniista joulusta. Isä kertoi äidistään ja isästään, joita minä en koskaan nähnyt.

Aion taas kysellä sota-ajoista, isän ja setän lapsuudesta. Niistä kipeistä asioista, joista isä vaikeni. Vanha setä kertoo. Hän ei kerro kauniisti niinkuin isä pikkutytölle. Hän kertoo kaunistelemattoman totuuden kuin aikuiselle ihmiselle.

Kun vanha setä niistää suureen siniruutuiseen kangasnenäliinaan, haluan vaihtaa puheen aihetta. Vaivihkaa pyyhkäisen silmänurkkaa. Kerron, miten ulkona talitintti hakkaa talipalloa ja ikkunan pokalla keikistelee sinitiainen. "Kyllä minä ne vielä näen. Käyvät tervehtimässä."

Hyvästelen ja lupaan tulla taas. Kävelen autolle tuttua polkua. Mietin, että kannattiko sittenkään udella. Haluanko kuitenkaan tietää, että joulukuusi oli keskellä pimeää tupaa, kun ikkunat oli tilkittynä. Hevoset oli nälkiintyneitä kaakkeja, jotka eivät rintamalle kelvanneet. Äiti oli kotona, mutta isä sodassa. Ei ollut iloisten pikkupoikien huoletonta lapsuutta. Oli nälkä ja pelko.

Mutta on kysyttävä, kun on vielä kertojia. Jos en kysy, en voi kertoa seuraaville sukupolville.

torstai 13. marraskuuta 2014

104.



Viikon kirjavinkki. Ostetaan kirpparilta vieraskielinen lasten kirja, jossa on kaunis kuvitus. Leikataan kaksi kuvaa ja laitetaan halppiskehyksiin. Kaksi kaunista taulua on valmiina piristämään lasten huonetta!

Oikeasti tämä ei ole mikään hyvä idea. Ainakin taulut pitää osata tehdä salaa. Lapset ei millään pääse yli siitä tosi asiasta, että äiti on mennyt ja leikannut kirjaa! Meillä on kirjoja metritolkulla, mutta niitä pitää käsitellä varoen. Ei saa heitellä, eikä repiä, eikä niihin saa piirtää. Missään tapauksessa ei saa leikata.

Tein taulut vuosi sitten. Mutta eihän lapset sitä unohda. Nyt onneksi löysin saman kirjan suomen kielisenä. "Osta vaan, ku menit leikkaamaan sen mikä meillä jo on." sanoi Nukkeäiti hyvin tuimasti.

Vielä ois revittynä yks Mimmi lehmä-kirja kaapissa. Siis niin revitty, ettei siitä saa teippaamalla ehjää. Vähän tekisi mieli ehjä sivu kehystää leikkimökkiin...

tiistai 11. marraskuuta 2014

103.


"Hou-hou-houu auta auttajaa auttamaan!"
"Ei auta."
"Hou-hou-houu auta auttajaa auttamaan!"
"Ei auta!"

"Mulla on enemmän voita!
"Eii!
"Onpas!"
"Ei oo!"

"Joo!"
"Ei!"
"Joo!"
"Joo!"
"Ei ku sun piti sanua: ei!"

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

102.


Isän suuret karheat kädet
sanoivat pitkin päivää:
Rakastan sinua lapsi.
Ne olivat teon sanoja,
niin vahvoja
että kantavat
halki elämän.

(Maaria Leinonen)


lauantai 8. marraskuuta 2014

101.



Peikkotyttö nojaa päätä kämmeneen, kyynärpää pöydällä. Istuu hetken mietteissään. Katsoo isäänsä silmiin ja tivaa: "Iskä, missä sää asut?" Kerhokaverin isä on muuttanut töihin asumaan. Meiänki isä nukkuu usein yöt töissä. Sillon lapset saa nukkua äitin vieressä. Kaks iskän paikalla ja yks jalkopäässä. Iskä sanoi silti asuvansa kotona, niinku muutki. Peikkotyttö nauraa ääneen ja hyppelee yhdellä jalalla.

Se kalastaa hirveenä ja metsästää.
Se anto tänään mun mennä kylälle.
Se on myös kiva.

Ei se oo yhtää kalastanu. Ei se aivan kauheena oo kalastanu.

Meiän iskällä on jalat, mekko, pää, suu, silmät, nenä, hiukset. Eiii, ku ei sillä ookkaa mekkoa. Paita ja alupaita.

Sano, että housutki.

torstai 6. marraskuuta 2014

100.


Pakkasta ja lunta. Ihan pysähtyny luonto, lumen narske kenkien alla. Lasten punaset posket. Kaupan päälle auringon paiste siniseltä taivaalta. Illalla hieno kuutamo. Uskomattoman kaunis maisema omalla kotipihalla. Tätä on ootettu. Tervetulua talavi!
Ens viikolla on taas mittari plussan puolella, ja sataa vettä, mutta varsinkin nyt pitää elää päivä kerrallaan.

Ps. Sata arkista juttua meiltä Kotikolosta. Kuka näitä juttuja lukkee? Jättäkääpä merkkiä. :)

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

99.


Minun olisi jo pari viikkoa sitten pitänyt käyttää Peikkotyttö terveyskeskuksessa huonon ihon takia. Yritinkin jo kerran, mutta lähete oli mennyt väärään paikkaan.

Tänään viestitin opettajalle, että Prinsessa saa mennä kaverilleen koulun jälkeen. Odotusaulassa viestitin koulukaverin äidille, että onko tyttö tullut heille. Kun viimein sain hikisen puoliksi toppahaalarissa olevan potilaan rauhoittumaan, hoitaja sanoi, ettei lapselta edes löydy mitään. Puhelinkin soi takin taskussa. Mutisin nolona kiitokset ja hoitaja hymyillen vastasi, että hyvä juttuhan se on, että lapsi on parantunut.

Käytävässä jaoin lapsille pipoja ja juoksin Pojan kiinni. Pakkasin lapset autoon ja luin opettajan lähettämän viestin; ei ollut viesti mennyt perille. Soitin koulukaverin äidille, ettei turhaan huolestu.
Peikkotyttö jankutti etupenkillä itku kurkussa reippaustarroista, kun ajoin kaupan ohi. Olin varma, että tokaluokkalainen istuu portailla itkemässä. Mutta onneksi oli satanut lunta. Tuuli oli pakannut ojat täyneen lunta. Puolessa tunnissa Prinsessa oli kerennyt vain ylittää koulun edessä kulkevan tien. Nauravana hän hyppeli toisen koulukaverin kans ojaan. Aukaisin ikkunan, otin repun kyytiin ja lupasin tytön mennä kylään.

Kaupassa nostin nukkuvan Pojan ostoskärryjen pohjalle. Ostin tarroja ja vielä pätkiksetkin.
Kotona vastasin terveydenhoitajan puheluun. Sanoi soittavansa koululaisen takia. Kysyi olenko edes tytön äiti, kun hämmästelin, että ei sitä lasta mikään vaivaa. Ja sitten muistin, miten olin käskenyt tytön illalla nukkumaan. Olin sanonut, että kaikki paranee nukkumalla, kun hän kertoi huolissaan omituisista näppylöistä. Isä oli neuvonut menemään terkalle.

Istuin puhelin kädessä penkille potemaan huonoäitifiilistä. Yhtäkkiä vielä muistin, että tyttö on aina vaan kaverilla ja ruoka laittamatta. Mutta Nukkeäiti sanoi, että "Sää oot paras äiti."

maanantai 3. marraskuuta 2014

98.


Lapset leikkii tuvan lattialla.
Kuuluu naurua ja murinaa. "Leijonat karjuu!
Niinku äiti."

Illalla ne huutaa kerrossängystä:
"Äiti, saat anteeksi ku pauhasit mulle."