perjantai 31. lokakuuta 2014

97.


Teen kuvakirjaa isän hautajaisista. Muistitikulla videon pätkä, jolla naapurissa lapsuutensa viettänyt mies laulaa isän lempilaulun.
Poika kiipeää viereen penkille kuuntelemaan ja sanoo ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen "pappa". Silmiini nousee kyyneleet. Meillä kaikilla on ikävä.

En ole enää se pikkutyttö sinapin värisessä Niementehtaan sängyssä isän puolella. On keltainen pieni sänky minun puolella. Minun vuoro ottaa illalla pikkutyttöä kädestä kiinni, turvata omieni uni.



Kun hän oli töissä,
halusimme yllättää hänet
ja nuolimme lautaset marjapuuron jäljiltä puhtaiksi.

Kun hän tuli töistä hän kertoi, 
mitä talitintti oli hänelle sanonut
tai mitä kottarainen oli laulanut.

Kun tappelimme
hän suhtautui siihen
kuin se olisi ollut tilapäistä.
Hän ei sanonut: ”Sinä olet semmoinen!”
(Pirkko-Liisa Linjaman runosta)

Ihan pieni oravanmarja
hyvin suuressa metsässä.
Kesä, alkukesä.

Käsi isän kädessä hän kulkee
onnellinen pieni tyttö.
Polku pistelee.

Tulevat tuulet, talvi tulee,
eikä aurinko pääse metsän kaikkiin kohtiin.
Pieni taluttaa isoa, iso pientä
hetken matkaa.
(Helena Anhava)


Isä menee nyt,
ja äkkiä ymmärrän:
ainahan se on katsonut horisonttiin,
se aikoo mennä sinne.
Eikä sitä paina mikään,
se on niin kevyt
ja joku näkymätön sitä taluttaa.

Näkyy enää pieni piste kaukana.
 Voi, isä!

Viimein tulee aamu.
Taivaalla lipuu pieni pilvi,
valkoinen kuin isän tukka.
(Pirkko-Liisa Linjama)

torstai 30. lokakuuta 2014

96.


Kun isosisko oli kotiäiti, hän sanoi aina maalaavansa jotakin, kun elämä tympäsee. Nyt ymmärrän asiassa piilevän viisauden. Jos aikoo maalata, on järjestettävä maalausrauha. Samalla saa jotakin rutiineista poikkeavaa tekemistä. Ja lopputulosta ihastellessa meneekin sitten muutama päivä tai jopa viikkokin. Kotiäitinä elinpiiri ei ole juuri kodin neliöitä laajempi ja siksi kai sitä onkin pienestäkin muutoksesta jo täpinöissään.

Maalasin Pojalle sängyn. (Taas maalit maksoi enemmän ku ite sänky.) Huomena kannan pinnasängyn varastoon. Eihän mun vauva välttämättä muuta uuteen sänkyyn, mutta kyllähän siinäkin voi parisängyn päiväpeittoa säilöä.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

95.

 
Yöllä herätessä huomasin, että puhelimeen oli tullut viesti. Aamulla piti vielä tarkistaa, että oliko se vain unta vai kuitenkin totta. Sain viestin ystävältä, jota en ollut pitkään aikaan nähnyt! Aikoi tulla lasten kans kylään. Katsoin ympärilleni. Pölyiset matot, työpöydällä sanomalehti levällään, kirjahyllyssä kirjat suorassa rivissä vain ylimmissä hyllyissä, tasot täynnä rojua, joita kukaan ei koskaan tarvi. Eikä mitään tarjottavaa. Vastasin viestiin, että tervetuloa.
Tein jääkaappiin salaatin. Ripustin pyykit olohuoneeseen, koska saunan viemäri meni tukkoon, ja pelkäsin hajun tarttuvan pyykkeihin. Hain kaupasta keksejä ja pitsajuustoa ja banaanilimsaa.

Lapset eivät muistaneet toisiaan. Vieraat katsoivat silmät suurina talon lasten riekkumista. "Menkää nyt leikkimään, kun on kavereita."
Istuivat sitten kaikki samalle penkille syömään. "Näyttäkää Peppitalo ja nukkekoti!" Me äidit jatkettiin siitä mihin oli viimeksi jääty. Meteli talossa yltyi. Suljin radion ja menin lähemmäksi ystävää. "Vähän aikaa kerkiätte leikkiä..." Huomasin lasten remuavan yhdessä, nauravan ääneen. Yhtäkkiä tajusin, että ei sen leikin tarvi aina niin huomaamatonta ja hiljaista olla. Tähän leikkiin sopi kaikki lapset mukaan.
Keskusteltiin ystävän kanssa ehkä vähän isommalla äänellä. Luvattiin kyläillä usiammin, puolin ja toisin. Nukkumaan mennessä Nukkeäiti sanoi: "Äiti. Mää haluan, että mennään niille vieraille kolmen yön päästä."


tiistai 28. lokakuuta 2014

94.



Me selvittiin ratsastamaan! Poika oli vielä toipilas, ja jaksoi vain yhden kierroksen, mutta oli yhtä onnellinen kuin tytötkin.

Lauantain kirppisreissu oli yhtä onnistunut ku ennenki. Mukavaa matkaseuraa ja ihania löytöjä. Löysin Nukkeäitillekin joululahjat. Anoppi lupasi auttaa pienen sitterin tuunaamisessa.

Aika hyvin loma vei silti voimat. Eilen heräsin tunnin liian aikasin. Huomasin mokan, ennen ku herätin lapset. Tänään herätin eskarilaisen tunnin myöhässä. Tunnin myöhässä! Sitä ei voi laittaa kellojen siirtämisen piikkiin. Kellojahan siirrettiin taaksepäin. Sitä paitsi tämä pimeys, harmaus ja sateisuus imee voimia myös, niin vannoutunut syksyihminen ku oonki.

torstai 23. lokakuuta 2014

93.


62 yötä jouluun. En ole koskaan jättänyt lahjojen ostoa viimetippaan. Olen pitkin syksyä ja joskus jo kesällä jemmannut ale-korien löytöjä vaatekaapin ylähyllylle. Siksi lahjoja on aina ollut liikaa.

Kesällä päätin, että tänä jouluna lapset saa voimistelurenkaat ja puolapuut. Ei muuta. Paitsi kirjan ja yövaatteet. Mutta sitten Peikkotyttö tuli kynän ja paperin kans pyytämään mallia. "Pukki terve. Minä haluan pikku-legoja." Ostetaan sitten vielä yksi toivekin. Legothan on hyvä toive. Helpompi toteuttaa kuin myrkkysieni, jota Peikkotyttö viimeksi halusi. Ensimmäinen kirje joulupukille on työnnetty keittiön seinässä olevaan ylimääräiseen reikään; pikkutontun kotiin. 

Pientä ressiä aiheuttaa vain Nukkeäiti. Vuodesta toiseen hän on toivonut sekä synttäri- että joululahjaksi koiranpentua. Kävelevä koira on kyllä ollut mieluinen jo kaksi vuotta, mutta ei kai kenellekkään voi ostaa patterikoiraa kahta kertaa vuodessa ja monena vuonna peräkkäin. Se entinenkin koira toimii vielä. Viime jouluna tyttö toivoi ruokakuppia koiralleen. Hän sai ruokakupin ja keppihevosen ja ilahtui niistä. Mutta se aiiivaaan ihana (äitin mielestä) My Little Pony-linna ja hääpariponit on jäänyt leikkimättöminä kaappiin.

Senkin olen oppinut, että mitään härpäkettä en osta mitä lapsi ei ole toivonut. Jos lapsi ei leiki nukeilla, niin hän ei kiinnostu nukeista, vaikka sillä olisi pitkät kultaiset kutrit ja kruunu päässä. Jos lapsi ei halua legosarjaa, hän ei tarvi sellaista lahjaksi.

Olen ollut muka kaukaa viisas ja jo nyt käynyt ruokakaupan leluhyllyjen välissä lasten kans. Sitten olen kysynyt Nukkeäitiltä kuin ohi mennen, oliko mitään ihanaa. "Haluaisitko jotakin?" "Ei ollu. En."
Tänään tyttö katsoi äitiään silmiin ja sanoi: "Äiti, Viirukinhan sanoi, ettei se halua lahjoja. Riittää, että joulupukki tulee."

Lauantaina suuntaan naapurimaan suurkirppikselle siinä toivossa, että löydän ne voimistelurenkaat. Ei kaiken tarvi olla aina uutta. Ja voishan sieltä löytyä joku eläinkin.

tiistai 21. lokakuuta 2014

92.


Oli hienot lomasuunnitelmat. Ohjelmaa jokaiselle päivälle. Maanantain piti olla leivontapäivä, ja olikin. Luulin taudin jättäneen tämän talon ja tein ison pullataikinan. Esikoisen pullapitkoista tuli kauniita, kuin mummun pitkot. Nukkeäiti teki kanelipullia. Reilusti voita, sokeria ja kanelia väliin. Poika oli vielä väsynyt ja taputteli muutaman pikkupullan. Peikkotyttö koristeli omansa karkeilla. Lasten valitsemilla resepteillä leivottiin muutakin. Oli jauhoja, meteliä ja tiskiä. Mutta olipa iloakin!
Tänään meidän piti saada vieraita iltakylään. Mutta kun tauti eilen iltapalan jälkeen ilmoitteli itsestään, vierailu siirrettiin. Ihanat vieraat hakivatkin prinsessan metsäretkelle. Nukkeäiti ja Peikkotyttö pakkasivat myös kaksi ruisleipää pussiin ja vähän jaffaa juomapulloon ja kävivät pyöräilemässä ja syömässä eväät. Alkoi hämärtää ja nousi huoli. Kiireesti puin pikkupotilaan. Muistin kuulleeni tyttöjen puhuvan lenkkipolun varrella olevasta sillasta ja mieleen nousi kauhukuvia. Mutta sielähän ne minun tytöt hytisivät yhden talon pihaliittymässä syömässä leipiään. Retkipaikka oli vähän liian kaukana kotoa. Toin tytöt autolla kotiin ja keitin kaakauta.
Tällä viikolla meillä luetaan satuja keskellä päivää. Kaivetaan kaapista hamahelmet esiin. Pelataan joku lautapeli. Rakennetaan pikku-legoilla. Kirjotetaan kirjeitä. Lomaillaan kotona.
(Toivotaan silti, että selvitään ratsastamaan.)

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

91.


Sunnuntait on siitä mukavia, että sillon saa ihan luvan kans vaan olla. Luettiin Prinsessan kans Harry Potteria lähes äänet kähiäksi. Ääneen siksi, kun sitä kuuntelee muutkin. Molemmat siksi, että kirja on niin jännässä kohassa, ettei Prinsessa malttanu pitää taukoa. Lukemisen ohessa käytiin keskustelua ihmisten kipeimmistä toiveista, tärkeimmistä haaveista. Mietittiin haluaako velhokoulun rehtori oikeasti eniten paria villasukkia.
Pojalla on mahatauti ja niinkuin aina ennenkin, miehen kans väiteltiin keltaisesta Jaffasta. Mies kysyi, että enkö vieläkään ymmärrä mitä hapokas juoma tekee kipeälle vatsalle. Ja minä vastasin, että en tiedä, mutta minun lapsuudessa juotiin aina vatsatautiin keltasta Jaffaa ja aina parannuttiin.
Niin ja iltapäivällä mies yllätti lapset hakemalla kissan, jonka Prinsessa vihki Petuniaksi, Nukkeäiti Kisu-Mirriksi ja Peikkotyttö Pekoniksi.
Poika sai keltasta Jaffaa ja näyttää paranevan.

lauantai 18. lokakuuta 2014

90.


Syysloma.
Yksi haluaa Kreikkaan, tai ainakin kylpylälomalle.
Toinen mummulaan yöksi ja kummitätille kylään.
Kolmas haluaa kalakeittoa.
Neljäs "ahhahhaan kyyttii!"

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

89.




Päätin sitte uhkarohkiasti ja uhmakkaasti käydä vessassa yksin keskellä päivää ja laitoin vielä oven lukkoon. Ajattelin, että hähää, olen keskellä päivää yksin. Ja sitten;
Peikkotyttö oppi aukaisemaan veitsellä oven lukon.


Oma huone?
Minulle riittää oma pöydänkulma.
Oma muki.
Omat sukat.
Oma kirja.
Omat kuulokkeet.
En tahdo olla LIIAN yksin.
(Tittamari Marttinen)

-Äiti, tuu pyörittämään! On mentävä kun pyydetään.
Tulee sekin aika, jolloin ei enää pyydetä.
Napanuoraa ei voi loputtomiin kantaa rullalla taskussa.
  (Tittamari Marttinen)

maanantai 13. lokakuuta 2014

88.


Mua melkein jännitti ihtiäki aamulla kun herätin lapset. Voi sitä riemua, kun jokainen vuorollaan ikkunasta huomas, että yöllä oli satanu lunta! Ennätys ajassa oli koululaiset valmiina ja pienimmät ulkovaatteissa.

Kerkesin jo aatella, että haravoin pihan loppuun vasta keväällä, mutta sainki armon aikaa. Nyt se lumi on jo sulanu pois. Silti meillä kuunnellaan vähän joululauluja tänä iltana.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

87.


Ajoin kuumeisena hakemaan Prinsessaa mummulasta. Ajattelin, että pääsen helpommalla näin. Mies jäi pesemään ja syöttämään ja peittelemään muita lapsia.
Tyttö istui penkillä mummulan keittiössä. Kertoili iloisesti päivän kuulumiset ja sanoi huolettomasti "Hae mun petivaatteet, jään tänne yöksi!" En hakenut petivaatteita, enkä ensin luvannut edes yöksi. Harmitti, kun olin turhaan lähtenyt kotoa. Äiti kaatoi mulle teetä ja selasin nurkkakamarista löytynyttä runokirjaa. En ollut aikonut jäädä istumaan.
"Mummu osti mulle S-marketista Lämmin Kuppi Sienikeitonkin." Otin runokirjan ja uusimman sukukirjan ja lähdin yksin kotiin. Ymmärsin, että pikkutyttö ja mummu elävät nyt niitä tärkeitä hetkiä, joita myöhemmin kultasina muistoina vaalivat.

Kotona sytytin riihimäen tölkkeihin uudet kynttilät ja vedin villasukat jalkaan. Kylän isäntien kyntämät pellot saa maiseman vielä synkemmäksi. Tykkään silti. Huomaan, että kesällä alkanut väsymys alkaa taittua. Elämään on syksyn myötä tullut taas rutiinit ja rytmi. Syksyssä on aina vähän haikeutta, mutta myös aavistus tulossa olevasta joulun odotuksesta. On aika rauhoittua ihan tavallisiin koti-iltoihin.

lauantai 11. lokakuuta 2014

86.


Poika oppi uuden sanan: Peppi. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä, että lapsi osaa sanoa Peppi. Mutta kun se on järjestyksessä joku 10. ja 20. sanan väliltä. Se on tärkeä sana.

Joka päivä ihmetellään Pojan kans, miten Peppi jaksaa nostaa hevosen ja isoja miehiä käsivarsilleen!

Muistan kun esikoinen saman ikäisenä itki loukkaantuneena lattialla kaulimen kans. Olin tehnyt piparitaikinan, mutta en antanut sitä lattialle. Nyt hän on jo kasvanut ja lattialla leipomisen sijaan tykkää enemmän Annikan korallikaulanauhoista ja helmisimpukoista.

Kun Nukkeäiti kuuli, että Peppi, Tommi ja Annika törmäsi niityllä vihaiseen sonniin, hän oli pitkään hiljaa sanoi sitten "Äiti, ostetaan meille Sonni. Se mahtuu kyllä takapihalle!" Samoihin aikoihin tytön piti saada kokeilla nukkua jalat tyynyllä.

Peikkotyttö taas halusi 3 vuotiaana synttärilahjaksi Kukkasen ja Jymyjuntusen. Kirppikseltä löytyneet Huvikumpu ja isä Efraimin laiva hahmoineen ovatkin lähes päivittäin mukana lasten leikeissä.

Peppi Lotta Sikuriina Rullakartiina Efraimintytär Pitkätossun käytös ei aina ole niin justiinsa, mutta hänellä on kultainen sydän. Voisi lasten ihailulla olla hullumpiakin kohteita kuin satukirjan maailman väkevin tyttö. Sitäpaitsi Peppi on ollut minullekin yksi lempisaduista. Ehkä meidän olisi taas aika lukea iltasatuna kokonaan Minä olen Peppi Pitkätossu.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

85.


Lääkäri kysyi "Oletko kotihoidontuella?"
Vastasin "Olen."
"Et siis tarvi sairaslomaa."
Kotona puen ja vaipatan pienimmän. Tarkistan koululaisten läksyt. Laitan viisi kertaa päivässä ruokaa pöytään. Tiskaan. Teen vain viikkosiivouksen, en pese ikkunoita. Käydään päivällä saunassa ja luetaan satuja. Menen aikaisemmin nukkumaan. Muistin siskon lähettämän runon. Naurattaa; en ole tarvinut sairaslomaa kohta kahdeksaan vuoteen.

Äiti hoitaa kotona
kuutta lastaan.
Hän ei ole työssä,
sanotaan.

Päiväkodista soitetaan
lomittajaksi.
Puoli vuotta hän pesee ja pukee,
syöttää ja suukottaa
päiväkodin vauvaosastolla.
Hän on työssä, sanotaan.

Kotona perhepäivähoitaja
pesee ja pukee,
syöttää ja suukottaa
lomittajan lapsia.
Hoitaja on työssä,
sanotaan.
 (Anneli Kalliokoski)

tiistai 7. lokakuuta 2014

84.


Tämänpäiväisellä sairaalareissulla oli mukana Poika ja Peikkotyttö. Isoinkin sinne aina haluais. Kadehtii vähän toisten saamia tarroja ja kuuleekin vain millä nyt on toiset leikkiny ja mitä hyvää syöny. Tänään oli silti ihan epistä!
Me päästiin lentokoneella Haaparantaan! Paluulento unohtui kun lääkäriklovnin turvavyössä inisi mörkö. Keskustelu kääntyikin Peikkotytön mörköihin. Onneksi nekin oli mukana, istuivat kiltisti junanvaunuissa. Tulipahan samalla reissulla hoidettua mörötkin. Lääkäri kirjoitti reseptin ja toinen puhalsi saippuakuplalääkettä, "liukastuttamaan toimintaa." Etteivät möröt olisi estämässä ystävänsä vessaan menoa tai illalla nukkumista.

Voi vain kuvitella miten paljon sairaalaklovnit ilahduttaa niitä lapsia ja vanhempia, jotka joutuvat enemmän sairaalassa olemaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

83.


Käytiin koko perheellä hakemassa lelukamariin kaappeja. Sinne meni taas yks periaate. Vähän omaisuutta- vähän säilytystilaa. On ollut pakko nöyrtyä sen tosiasian edessä, että lasten kasvaessa varusteet, vaatepinot ja lelujen määräkin kasvaa. En kuitenkaan aio jäädä suremaan tuota periaatteen vastaista tekoani. Käytiin isossa kauppakeskuksessa ja ainoat heräteostot mitä tein oli peltipurkki ja kolme puista tikkujätskiä. Käyttöön tulee kaikki nekin. En ostanut yhtään voiii ihanaa sisustusjuttua, muka tärkiää keittiövälinettä, enkä raitasta vaatetta! Kiersin kyllä koko Ikean, vaikka mies yrittikin hivuttautua oikoreittiä kassaa kohti. Kävin muutamassa muussakin kaupassa. Oli vapauttavaa huomata, että vaikka kaupat on pullollaan tavaraa, minä en tarvi niistä mitään. Se aika mikä ennen olisi mennyt minun pinkoessa kaupasta toiseen ja miehen ja lasten tuskastuessa pienellä leikkipaikalla, penkillä ja härveleissä, käytettiinkin nyt vierailemalla siskontytön perheen uudessa kodissa.

Autossa kuunneltiin kaksi Noita Nokinenää, arvailtiin mitä ankkalinnalaista kysyjä ajattelee ja syötiin ruotsalaista suklaata. Ilta pimeni ja radiossa alkoi iltalaulut. Prinsessa sanoi peräkontista, "Iskä, hyvää yötä." Nukkeäiti kysyi takapenkillä, "Montako yötä eskariin." Kotona kannettiin yhessä nukkuvat lapset sänkyihinsä. Ohimenevän hetken tunsin olevani nyt yhtä hyvä äiti omilleni, kuin minun vanhempani on ollut minulle.

torstai 2. lokakuuta 2014

82.


Keräsin kaikki lapset samaan sänkyyn ja luin Mintun luontokirjan. Peittelin sitten pulisevat ja huokailevat ja hyörivät lapset: kolme omiin sänkyihinsä ja yhen viereeni. Huomena on jännittävä päivä! Sanoin lapsille ohimennen, että meiän koira on täyttäny seittemän vuotta.
"Synttärit!"
"Meiän pitää tehä kakku!"
"Mää kyllä käyn onnittelemassa sitä!"
Virallinen syntymäpäivä meni jo, mutta sankari on niin vaatimaton luonne, että tuskin pahastuu vaikka juhlimme vähän myöhässä, päinvastoin.

Meiän koira on niin ystävällinen, että antaa lasten maata päällään ja ottaa kissan yöksi viereensä. Sillä on aina niin myötätuntoinen ilme kun emäntää ottaa joku päähän. Kuunteleekin, eikä varmasti kerro eteenpäin. Se on parasta lenkkeilyseuraa. Sitä ei tarvi kiskoa narussa perässä eikä sekään taluttajaansa kisko. Mutta jos joku tulee herättelemään kesken unien, se saattaa ehkä juuri ja juuri kurkistaa luomiensa raosta, huokaista ja kääntää kylkeä. Se on mun vahtikoira. Aivan varmasti se on maksalaatikkokakun nakkikynttilöin ansainnu.