sunnuntai 28. syyskuuta 2014

80.


Lauantai-iltana mies kävi metillä. Minä istuin keittiön penkillä ja vahtasin ikkunasta ulos. En ollut edes osallistunut viikkosiivoukseen ja silti väsytti. Samalla yritin kutoa joululahjavillapaidan etukappaletta valmiiksi. Uskottelin näin itselleni olevani tehokas. Vaikka oikeasti vain odotin sitä toista kaveriksi iltapuuroa jakamaan.

Ensin aurinko kultasi vastapäisen koivikon latvat. Loisti sitten valkoisten runkojen välistä punaisena. Ja yhtäkkiä keltainen, punainen ja oranssi kaikkine sävyineen värjäsi koko taivaan, jota vasten musta koivikko nojasi.

Se oli hieno hetki. Ehkä sekin on isän perintöä; iltaruskon ihailu. Muistin miten istuttiin poikien ja pikkusiskon kans Ladan takapenkillä. Oli ahasta ja väsytti. Oltiin kotimatkalla. Yhtäkkiä isä kehotti kaikkia kahtomaan taivasta. Kerkesin miettiä sitäkin, että pitäisikö talon olla toisin päin. Mutta keittiön ikkunasta näen myös kouluun lähtijät ja kaikki tulijat.

Samaan aikaan viereeni oli kiivennyt kaksivuotias poikani. Ottanut litran pizzamaustepurkin (teen usein pizzaa pikaruokana) ja kaatanut mausteet maitokannuun. (Hetkeä aikasemmin hajosi maitopurkki.)

Mies aina väittää, että jos en murehi menneitä niin sitten tulevaa. Olen yrittänyt tietoisesti elää tätä päivää. Selvästi vain tämä hetkessä eläminen vaatii vielä harjoitusta. Ehkä se ei tarkota jumittumista auringon laskuun lasten ollessa vielä hereillä ja yliväsyneitä.

5 kommenttia:

  1. upeita ajatuksia :) minä tykkään kans ihastella auringon-laskuja ;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos.
    Jostakin syystä isä on ollu erityisen paljo nyt mielessä. On paljon asioita jotka isästä muistuttaa.

    VastaaPoista
  3. Jostain syystä isä ollu omassakin mielessä paljon. Ikävä on kova. Jossain vaiheessa pystyin pitkän aikaa vain hymyillä muistoille isästä ja kertoa niistä lapsille. Tuntuu et surussa taas takapakkia.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!