sunnuntai 28. joulukuuta 2014

121.


Afrikan tähti vei voiton pleikkapelistä. Voimistelurenkaat on kovemmalla käytöllä kuin pastellin sävyiset palatsin pallerot. Joka paikassa lojuu kesken olevia kirjoja. Aamuisin on luettu Myyrän seikkailuja, iltapäivällä Taikatalvea ja iltasatuna Ronja ryövärintytärtä. Koululainen jo luki yhden lahjakirjoistaan. Jouluna saa tehdä mitä haluaa. Mutta silti olen salaa mielissään. Pihalla on lasten hiihtämä latu talon ympäri. Isä on kuskannut tyttökolmikkoa luistelemaan. Parasta on ollut lumi ja pakkanen!

perjantai 26. joulukuuta 2014

120.


Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.
(Mika Waltari)

maanantai 22. joulukuuta 2014

119.


"Kuta pienempi olet itse, sitä joulumpi tulee." (Tove Jansson)

Hyvää joulua,
onnellista uutta vuotta!
<3` Kotikolon väki

lauantai 20. joulukuuta 2014

118.


Aamulla maisema ulkona oli kuin lapsuusjouluina. Lumiset puut ja valkeat pellot, niin kaunista sen mustan maiseman jälkeen. Ihan hymyilytti lähteä asioille.

Ensin kävin kirjakaupassa. Pienessä liikkeessä oli paljon asiakkaita, mutta kukaan ei vaihtanut hermostuneena painoa jalalta toiselle. Asiakkaat ja kauppias juttelivat muustakin kuin jouluun uutuuskirjoista. Kuulin monta kertaa, kun joku sanoi kassalla, miltä tuntuu kun satoi lunta,  ja toivotti ovelta mennessään hyvää joulua.

Pikapankin parkkipaikalla auton edestä käveli mustaan pitkään karvakauluksiseen takkiin pukeutunut nainen kahden kukkapaketin kans. Ihan niinkuin Elsa Beskovin sadussa. Ajattelin, että ehkä hän kiirehti askeliaan, mutta ei näyttänyt silti yhtään kiireiseltä.

Ruokakaupan liukuovien edessä kaksi pientä vanhaa naista halasi toisiaan nauraen. Ja toivottivat hyvät joulut. Samoin vanha mies huikkasi toiselle autojen yli, käsissään suuret nahkakinttaat. Kaupassa isä pysähtyi kuuntelemaan, kun pikkutyttö ostoskärryissä sanoi. Kassalla ison perheen äiti nauroi maksaessaan ostokset.

Ihan kuin lumi olisi tuonut joulumielen kaikille. Yhtäkki kireä tunnelma ja kiire ja hössötys oli ohi. Ja tottahan se on, lumi toi valoa ja katkaisi pitkään jatkuneen mustan syksyn.
 
Kotikolossa on nyt siivoukset tehty ja kuusi on pesuhuoneessa sulamassa ja lapset nukahtivat odottaen pääsevänsä aamulla koristelemaan sitä. Vaan ettei liian imeläksi menisi, kuusenjalka on hukassa ja kuusenalusmatto liossa.

perjantai 19. joulukuuta 2014

117.


Kun Prinsessa oli pieni, mummu ompeli meille kalenterin. Ja koska meillä on tiiliseinässä ovi pikkutontun kotiin, niin oli itsestään selvää, että tonttuhan se öisin täyttää kalenterin. Kerran tonttu yritti päästä helpommalla ja täytti kaikki taskut kerralla. Voi miten pettyneitä lapset oli aamulla. On paljon jännempää oottaa, että käykö tonttu kalenterilla yöllä.

Onneksi huomena on taas Pojan vuoro. Hän odottaa kalenterista joka kerta Pepin hevosta, mutta ei sen takia herää yhtään aikasemmin. Tytöt kun on omalla kalenterivuorollaan ylhäällä jo ennen kun kello soi. Enää ei oo monta yötä.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

116.


Pellon taakse, metsän reunaan nousi valkoinen usva, kuin seinä. Sinisen hetken aikaan usva oli jo ylittänyt pellon ja oli tontin rajalla. Ihan kuin luonto olisi sanonut, että joulu on tulossa. Se tulee Kotikoloonkin tänäkin vuonna.

Kukaan lapsista ei tullut ikkunaan kun väitin, että pellolla on taas tuhansia keijuja ja, että niillä on valkoset joulumekot päällä.
Peikkotyttö sanoi, että suojelusenkeleitä sielä on.

tiistai 16. joulukuuta 2014

115.


Pullat, piparit, pikkuleivät ja lihapasteijat ja muut leivottu. Ihan niinkuin ennenkin, pullataikinassa vaniljakastiketta ja loput äitin ohjeilla. Näin leivonnaisissa maistuu lapsuus. Anoppi on luvannut leipoa kakun. Niinkuin joka joulu. Loput syömiset haetaan kaupasta. Joulukorttikuvat otettiin nyt jo hyvissä ajoin. Silti postitin viime tipassa ja osa on vieläkin autossa. Lapset on askarrellut keskenään joulukoristeita. Pitäisi olla kaverina huovuttamassa sydämiä ja liimaamassa käpytontuille lakkeja. Katot, seinät ja ovenpielet on pyyhkimättä. Petivaatteet saa oottaa pakkaspäivää. Sauna kuurataan aaton aattona. Mies tekee pitempää työviikkoa kuin tavallisesti.

Sen sijaan, että ite siivoaisin ja huhkisin tolun tuoksua kotiin, soitan siskon lapsineen päiväkylään. Valoisa aika on oikeasti vain hämärä kaistale kahden pimeän välissä. Annan silti valojen olla ja sytytän kynttilöitä. Kuorin mandariineja ja omenoita omille ja vieraille lapsille. Laitan pyörimään joululaulukasetin, yhden niistä monesta mitkä isä antoi minulle viimeisenä joulunaan.

Luen joka päivä kertomuksen Astrid Lindgrenin Lapsen joulusta. Ripustan joulukortit pitkään naruun puisilla pyykkipojilla. En laita niitä nyt eteiseen vaan keskelle tupaa. Ensin luen jokaisen kortin ääneen lapsille. Sitten me vähän aikaan ajatellaan jokaista kortin lähettänyttä.

Ulkona sataa hiljalleen lunta. Lumi ei tartu nurmikkoon, mutta peittää mustan peltomaiseman. En raski laittaa verhoja kiinni. Illalla on eskarilaisen joulujuhla. Jospa sieltä saisi kadoksissa ollutta joulumieltä.

Ja sitten kirjoitin äitille viestin:
"Mahutaanko jouluaatoksi?"
"Tervetuloa!" äiti vastasi.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

114.


Oli tyttöaikaisten ystävien pikkujoulu. Jatkettiin siitä mihin vuosi sitten joulun alla jäätiin. Oli hyvää ruokaa ja liikaa herkkuja. Toisilla tuhisevat nyytit mukana. Yksi ystävistä kertoi muuttavansa toiselle puolelle Suomea. Oli haikea olo.
Joka päivähän me soitellaan. Sillälailla saa nopiampaa tiskit koneeseen ja pyykit pyörimään. Ollaan asuttu niin lähekkäin, ettei olla saatu aikaiseksi juurikaan kyläillä toistemme luona. Ja nyt mietin, että miksi taas kävi näin. Vasta lähdön hetkellä ymmärrän, miten olisin voinut pakata lapset autoon ja ajaa käymään. Näin on käynyt ennenkin.
Heitä odottaa uusi koti ja uusi elinpiiri. Toivotan ystävälle ja hänen perheelleen turvallista matkaa uuteen elämään. Ehkä ystävä löytää sieltä uuden sydänystävän, niinkuin minä löysin hänet. Aion pitää sinusta silti kiinni. Ehkä me nyt tavataankin enemmän, kun ollaan vähän kauempana.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

113.


Voimistelurenkaat tilattu ja haettu postista. Legopaketit odottaa kaapissa paketoimista. Kerrankin meillä on lapsille järkevät joululahjat!

Aamulla huikkasin oven raosta koululaiselle hyvästit. Istuin juomaan teetä, kun tyttö kuitenkin koputti vielä oveen. "Äiti, et voi tulla hakemaan pyörää koululta, ku on niin liukasta!" Oli varmasti kuullut keskustelun huonoista talvirenkaista.
Koulun jälkeen hän pakkasi reppuun hajuvesipullon pahvirasian. Koulukaveri oli luvannut tarkistaa, ettei hajuvesi sisällä myrkkyä. "Mitä jos se pääsee leviämään tehtaasta maailmalle?" Varalta piti tarkistaa huulirasvan ja leivontatarvikkeidenkin sisältö.
Ennen nukahtamista tyttö varmisti, että kissat on sisällä lämpimässä. Niinkuin joka ilta. Ja "Muista sammuttaa tiskikone, äiti."

Käytiin miehen kans lelukaupassa. Kierrettiin vaaleanpunaista hyllyriviä Prinsessaa varten, nukkehyllyä Nukkeäitiä varten, keijuhyllyä Peikkotyttöä varten.. Yhtäkkiä meistä vain tuntui, että niin kauan kuin lapsia leikki kiehtoo, meidän pitää kannustaa leikkimään. Ostettiin nukkekoti, ja pieni vaaleansininen suurisiläinen koira ja pientä hilpetööriä.
Leiki lapseni, elä turhaan huolta kanna.

lauantai 6. joulukuuta 2014

112.


Aamulla lapset leipoivat joulupiparit. Kyllä, koko taikinan. Minä kaulin ja mies paistoi. Ihan niinkuin minun kotona. Isä aina kauli ja paistoi ja me lapset saatiin painella piparimuoteilla akkoja, possuja, sydämiä, tähtiä...

Kun sain siivottua keittiön ja pakattua piparit, meille tuli Prinsessan synttärivieraita, jotka jäivät vielä illaksi. Mies teki karjalanpaistin leivinuunissa. Tämä on meidän oma perinne, tarjota ruoka ystäville itsenäisyyspäivän iltana.
"Eskarissa sanottiin, että nyt on Suomen synttärit!" Ehkä lapset aikuisena muistavat, että kuudes joulukuuta oli arkipäivä, mutta ei mikä tahansa päivä.

perjantai 5. joulukuuta 2014

111.


Prinsessan synttärit on erilaiset synttärit kuin muiden synttärit. Prinsessa on meiän talvilapsi  ja ainut joka saa aamupalan sänkyyn. (Ainut joka muistaa vaatia aamupalan sänkyyn.) Ja prinsessan syntymäpäivänä minusta tuli äiti ja miehestä isä. Prinsessa syntyi kun aamu valkeni ja satoi ensilumi. Mies oli liikuttunut ja minä väsynyt. Se oli ihmeellisin hetki ikinä. Tulla yhtäkkiä äidiksi ja isäksi.

"Ei tarvi tuoda lahjaa. Tärkiämpää on, että ite tuut." Oli Prinsessa sanonu koulussa ystävälleen. Tyttö kirjotti niin monta kutsua, kuin kirjekuoria riitti. Olin varautunut hillittömään kikatukseen ja hypähtelyyn ja lievään kaaokseen. Mutta ei, 8-vuotiaat on isompia kuin 6- tai 7-vuotiaat. Ensin tytöt menivät huoneseen ja panivat oven perässä kiinni. Kiittivät kohteliaasti kun kävivät syömässä kakkua ja lauloivat yhdessä joululauluja. Kukaan ei pahoittanut mieltä yhteisissä leikeissä, eikä meteli varmasti kuulunut naapuriin asti.
"Oli ihanat kaverisynttärit. Kakkukin oli hyvää. Söin yhen mustikan. Ja samalla kaks palaa..."

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

110.


Ensimmäinen adventti.
Enää 24 päivää, yhet synttärit, kolme joulujuhlaa ja pikkujoulut päälle.

Tonttu oli jättäny aamulla kolonsa eteen Noita Nokinenä-kuunnelman. Kuvittelin, että lapset rauhoittuisivat tunnin ajaksi kuuntelemaan. Päin vastoin. Siitä vasta jännityksestä kihisevä tyttökolmikko riemastui. Meni Nokinenän tempaukset ihan ohi korvien kun tytöt säntäilivät etsimässä kuvakalentereitaan. Mummun ompelema kalenteri, jota pikkutonttu öisin täyttää, odottaa vielä ripustamista. Mutta miten jaksan tätä härräpörräämistä nyt joka ilta, kun kaikki odottavat aamua ja omaa vuoroaan kurkata mummun kalenteriin? Vain Poikaa ei kalenterit kiinnosta. Armeliaasti lupasi omansa äitille.
Illalla joka sängystä kuului janottaa ja pissattaa tavallista ilta useammin. Meni pitkään ennen kuin höpötys pikkusängyissä vaikeni.

Joka vuosi sama homma; mitä lähemmäksi joulua mennään, sitä levottomampia lapset on. Hyvänä rauhottumiskeinona toimii yhdelle kirjat ja toiselle askartelutarvikkeet, kolmannelle ulkoilu. Kaikkia lapsia rauhottaa jo se, kun ei kiristetä ja uhkailla ikkunan takana kulkevilla tontuilla. Ja varsinkin se, jos itekin muistaisi olla rauhallinen, ilman kiirettä ja hössötystä.

perjantai 28. marraskuuta 2014

109.


Olipa kerran perhe, jossa oli liuta lapsia ja ihanat lapsuudenjoulut. Eräänä jouluna joulupukki oli jo käynyt ja isä oli keittänyt kahvit. Perheen pikkuveli ja pikkusisko sanoivat yllättäin isommille siskolle ja veljelle, että
"Joulupukkia ei ole olemassa!"
"Se oli serkkupoika!"
Pöydällä oli nappula-pikkuleipiä, niitä pyöreitä mitä äiti aina tekee jouluksi, niissä on keskellä kolo ja sokeria ja mantelirouhetta, ja piparkakkuja ja torttuja ja vaaleita sydämiä. Isä istui kahvikupin kans pöydän toisella puolella. Äiti oli varmaan hakemassa kellarista mehua. Vielä isommat siskot ja veljet olivat olohuoneessa.  
Niin, yhtäkkiä toiset tulee ja väittää, että joulupukkia ei ole olemassa. Hetkeksi se ihana, melkein käsinkosketeltava joulun tuntu katosi. Pikkuveli ja pikkusisko näytti olevan riemuissaan, paljastaessaan tämän salaisuuden. Isoveljen ilme vakavoitui ja hän katsoi siskoaan, joka olin minä, siinä puuhellan vieressä ja sanoi jotenkin näin:
"Niin. Joulupukilla on niin paljon taloja kierrettävänä, ettei se millään kerkiä joka taloon. Siksi joissakin taloissa käy joulupukin tuuraaja."
Jouluaatto oli pelastettu! Urhea isoveli, maailman paras sadunkertoja oli sen pelastanut. 

Olinhan minä itsekin tuntenut naamarin takaa tutun serkun ja edellisenä vuonna sukkahousujen alta siskon, mutta en vain ollut halunnut ajatella sitä. Nyt ihailen kaikkia isompia sisaruksia, jotka ei salaisuutta koskaan paljastanut.

Olen miettinyt nyt, että on kahdenlaisia ihmisiä. Satumielisiä, niinkuin Prinsessa sanoo ja sitten järkimielisempiä. Olen miettinyt omia lapsia. Miten yksi on herkkä, mutta ei usko satuihin. Voi miten pahalta minusta tuntui, kun hän ihan pienenä jo kysyi, että miksi kaikki ihana on satua! Toinen taas tykkää pelottavista tarinoista, koska "nehän on vain satua." Ehkä hänkin vain joskus huomaa, että joulutonttuja ei olekaan, eikä ollenkaan kärsi siitä. Yksi taas voi sukeltaa milloin hyvänsä mielikuvitusmaailmaansa mörköjen ja keijujen keskelle. Ehkä hän vielä aikuisenakin salaa vähän uskoo korvatunturilla asuvaan hyväntahtoiseen ukkeliin. Minun pikkuveli ja pikkusisko taitaa olla vähän järkimielisiä ja isompi veli aika paljon satumielinen.

Yhtenä päivänä Prinsessa sanoi kesken Mauri Kunnaksen äänikirjan "Haa, minähän tiesin, että isä ja äiti ostaa suurimman osan lahjoista!" Voi Mauri minkä teit, ajattelin. Ja sitten ajattelin, että menee valehteluksi liian pitkään väittää, että pukki on taas vähän erinäköinen, koska on vuoden vanhempi ja kaikki muut selitykset. Sitäpaitsi ärsytti kun taas mies oli työreissussa, kun kotona oli hankala tilanne. Olin päättänyt, että meidän lapset saa uskoa joulupukkiin niin kauan kuin haluaa. Mutta ei me olla ikinä miehen kans keskusteltu, että mitä sitten, kun lapsia alkaa epäilyttää. Siksi sanoinkin tytölle vain ihan hiljaa, ettei muut kuullut, että kaikki satu on totta niin kauan kuin itse uskot sen olevan totta. Ja muistutin, että muille ei saa paljastaa, vaikkei itse uskokaan ihan kaikkia. Ja sitten tyttö huokaisi, että "Tulispa oikia joulupukki, eikä se serkkupojan näkönen niinku viimeksi."

tiistai 25. marraskuuta 2014

108.

 

"Taivas oli melkein musta, mutta lumi oli kuutamossa kirkkaan sinistä.
 Meri nukkui jään alla, ja syvällä mullassa juurien välissä pienet mönkiäiset näkivät unta keväästä. Mutta siihen oli vielä melkoinen matka, sillä talvi ei ollut pitemmällä kuin vähän ohi uuden vuoden.
Juuri siinä, missä laakso teki loivan kaarteen kohotakseen vuorta kohti, oli lumen peittämä talo. Aivan sen lähellä mutkitteli joki sysimustana jäisten töyräiden välissä; virta oli pitänyt veden sulana koko talven. Mutta sillan yli ei kulkenut jalanjälkiä, ja tuulen tuomat kinokset olivat talon ympärillä koskemattomat.
 Mutta sisällä oli kuitenkin lämmintä. Kellarin uunissa paloi hiljalleen turvetta tavattomat määrät. Kuu kurkisti sisään ikkunasta ja paistoi huonekalujen valkeille talvipäällisille ja kristallikruunuun, joka oli verhottu tyllillä. Ja salongissa, talon suurimman kaakeliuunin ympärillä, nukkui muumiperhe pitkää talviuntaan." (Tove Jansson, Taikatalvi)

Ollappa muumipeikko. Koska olen vain tavallinen kotiäiti, enkä voi nukkua edes päiväunia, teen vähemmän kotitöitä ja luen enemmän satuja. Ei tätä pimeyttä, harmautta ja hämärää ja sitten taas pimeyttä muuten jaksa. Enkä tiennyt, että alkuperäiset Muumit on näin kauniisti kirjoitettuja tarinoita. Ehkä toivon tänä vuonna joululahjakirjaksi Taikatalven, tai sen missä Muumit viettävät joulua.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

107.


Lauantaina saatiin tupa täyteen mieluisia vieraita. Lähes koko suku oli meillä pikkujoulussa. Joulupukkikin kävi, eikä hänellä ollut kiire seuraavaan paikkaan. Kaikki lupasi olla vieläkin kiltimpiä. Minäkin sain liikuttavia paketteja Prinsessalta. Pöytä notkui yhdessä laitettuja jouluherkkuja. Näytelmä Hullusuvun vuosikatsaus meni hyvin, vaikka sen kirjoittaminen jäikin viime tippaan ja näyttelijät saivat vuodosanat vasta edellisenä päivänä. Lapset saivat leikkiä isossa piirissä piirileikkejä. Oli mahtavaa laulaa yhdessä Sylvian joululaulua. Hetken minusta tuntui, kuin olisi ollut lapsuuden joulu. Jouluevankeliumi, totiset pienet enkelit, paimenet, Joosef ja Maria tekivät pikkujoulusta juhlan.

Se oli samalla Kotikolon joulun avaus. Pikkujoulun jäljiltä keittiötölkkeihin jäi punaset kynttilät. Ikkunalle muutama huopatonttu. Olen kuunnellut joululauluja jo pitkin marraskuuta ja sohvalla on punaiset tyynyt, joissa enkeli puhaltaa torveen ja kettu luistelee. On pitänyt silti olla varovainen joulufiilistelyissä, ettei lapsille tule liian pitkä aika odottaa.
 
Suurempi siivous taloon on tehty. Ennen jouluaattoa teen vain viikkosiivouksen. On aikaa olennaiseen. Askarteluun ja joulusatuihin lasten kans.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

106.


Kaikki lapset hyppii. Yks harjottelee yhdellä jalalla, toinen hypähtelee aina, kolmas hyppii hyppynarulla. Poika hyppii myös, mutta karjahtelee samalla "Hoo!". Illalla se kasaa peitot ja tyynyt ja heittää kasan päältä kuperkeikkoja.

Kun tytöt näkee auton ikkunasta kauniin auringon laskun tai hevosia, poika huomaa rekat, traktorit, autot ja kaikki kauhalliset meteliä pitävät koneet. Lelukamarissa on kolmen tytön pinkit jutut, mutta poika löytää sieltä aina puupyssyn. Lääkärin välineillä hän hakkaa ja ruuvaa. Nukkeparkoja kohtaan Pojalla ei ole hoivaviettiä. Vaunuissa se lullaa kissanpoikaa.

Kysyin huonovointiselta pojalta, että kumpi voittaa käden väännössä; Peppi vai Pepin isä. Poika nosti kädet ylös ja huusi: "Minä, jeee!" Sitä kiinnostaa Peppi Pitkätossu nyt enemmän kuin pikkuautot. Mutta Pepissä kiehtoo Pepin valtavat voimat ja hevonen.

Pakko myöntää, että on pojissa ja tytöissä muutakin eroa kuin luonne erot. Sitäpaitsi ostin eilen dinosauruksen. (Historiallinen päivä.) Millään nuin rumalla ainakaan mun lasten ei pitäny millonkaan haluta leikkiä, oli sitten tyttö tai poika. Mutta dinosaurus onkin reippauspalkka sairaalareissusta. Poika kestää tutkimukset ja piikityksetkin kuin.. no, poika.

maanantai 17. marraskuuta 2014

105.


Setä asuu punaisessa pienessä mökissä. Olin pikkutyttö, kun setä rakensi kotinsa. Samassa pihapiirissä asuvat sukulaiset sanovat, että: "Mene vain, tyytyväisyyttä oppimaan." Setä on elänyt kovan elämän. Silti hän ei valita. Tai ehkä juuri siksi.

On puhuttava kuuluvalla äänellä. Pitää muistaa tervehtiessä sanoa, kuka tuli. Hän ei enää erota kasvoista tulijaa. Kerron Pojan uusista sanoista, eskarilaisen koulupäivistä, uudesta kissan pennusta. Kysäisen, pysyykö tämä lumi jo maassa. Keskustellaan niitä näitä.

En ikinä kysynyt isältä mitään isän lapsuudesta. Kuuntelin kyllä kun isä kertoi hevosista ja pässistä ja kesystä oravasta ja köyhästä, mutta kauniista joulusta. Isä kertoi äidistään ja isästään, joita minä en koskaan nähnyt.

Aion taas kysellä sota-ajoista, isän ja setän lapsuudesta. Niistä kipeistä asioista, joista isä vaikeni. Vanha setä kertoo. Hän ei kerro kauniisti niinkuin isä pikkutytölle. Hän kertoo kaunistelemattoman totuuden kuin aikuiselle ihmiselle.

Kun vanha setä niistää suureen siniruutuiseen kangasnenäliinaan, haluan vaihtaa puheen aihetta. Vaivihkaa pyyhkäisen silmänurkkaa. Kerron, miten ulkona talitintti hakkaa talipalloa ja ikkunan pokalla keikistelee sinitiainen. "Kyllä minä ne vielä näen. Käyvät tervehtimässä."

Hyvästelen ja lupaan tulla taas. Kävelen autolle tuttua polkua. Mietin, että kannattiko sittenkään udella. Haluanko kuitenkaan tietää, että joulukuusi oli keskellä pimeää tupaa, kun ikkunat oli tilkittynä. Hevoset oli nälkiintyneitä kaakkeja, jotka eivät rintamalle kelvanneet. Äiti oli kotona, mutta isä sodassa. Ei ollut iloisten pikkupoikien huoletonta lapsuutta. Oli nälkä ja pelko.

Mutta on kysyttävä, kun on vielä kertojia. Jos en kysy, en voi kertoa seuraaville sukupolville.

torstai 13. marraskuuta 2014

104.



Viikon kirjavinkki. Ostetaan kirpparilta vieraskielinen lasten kirja, jossa on kaunis kuvitus. Leikataan kaksi kuvaa ja laitetaan halppiskehyksiin. Kaksi kaunista taulua on valmiina piristämään lasten huonetta!

Oikeasti tämä ei ole mikään hyvä idea. Ainakin taulut pitää osata tehdä salaa. Lapset ei millään pääse yli siitä tosi asiasta, että äiti on mennyt ja leikannut kirjaa! Meillä on kirjoja metritolkulla, mutta niitä pitää käsitellä varoen. Ei saa heitellä, eikä repiä, eikä niihin saa piirtää. Missään tapauksessa ei saa leikata.

Tein taulut vuosi sitten. Mutta eihän lapset sitä unohda. Nyt onneksi löysin saman kirjan suomen kielisenä. "Osta vaan, ku menit leikkaamaan sen mikä meillä jo on." sanoi Nukkeäiti hyvin tuimasti.

Vielä ois revittynä yks Mimmi lehmä-kirja kaapissa. Siis niin revitty, ettei siitä saa teippaamalla ehjää. Vähän tekisi mieli ehjä sivu kehystää leikkimökkiin...

tiistai 11. marraskuuta 2014

103.


"Hou-hou-houu auta auttajaa auttamaan!"
"Ei auta."
"Hou-hou-houu auta auttajaa auttamaan!"
"Ei auta!"

"Mulla on enemmän voita!
"Eii!
"Onpas!"
"Ei oo!"

"Joo!"
"Ei!"
"Joo!"
"Joo!"
"Ei ku sun piti sanua: ei!"

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

102.


Isän suuret karheat kädet
sanoivat pitkin päivää:
Rakastan sinua lapsi.
Ne olivat teon sanoja,
niin vahvoja
että kantavat
halki elämän.

(Maaria Leinonen)


lauantai 8. marraskuuta 2014

101.



Peikkotyttö nojaa päätä kämmeneen, kyynärpää pöydällä. Istuu hetken mietteissään. Katsoo isäänsä silmiin ja tivaa: "Iskä, missä sää asut?" Kerhokaverin isä on muuttanut töihin asumaan. Meiänki isä nukkuu usein yöt töissä. Sillon lapset saa nukkua äitin vieressä. Kaks iskän paikalla ja yks jalkopäässä. Iskä sanoi silti asuvansa kotona, niinku muutki. Peikkotyttö nauraa ääneen ja hyppelee yhdellä jalalla.

Se kalastaa hirveenä ja metsästää.
Se anto tänään mun mennä kylälle.
Se on myös kiva.

Ei se oo yhtää kalastanu. Ei se aivan kauheena oo kalastanu.

Meiän iskällä on jalat, mekko, pää, suu, silmät, nenä, hiukset. Eiii, ku ei sillä ookkaa mekkoa. Paita ja alupaita.

Sano, että housutki.

torstai 6. marraskuuta 2014

100.


Pakkasta ja lunta. Ihan pysähtyny luonto, lumen narske kenkien alla. Lasten punaset posket. Kaupan päälle auringon paiste siniseltä taivaalta. Illalla hieno kuutamo. Uskomattoman kaunis maisema omalla kotipihalla. Tätä on ootettu. Tervetulua talavi!
Ens viikolla on taas mittari plussan puolella, ja sataa vettä, mutta varsinkin nyt pitää elää päivä kerrallaan.

Ps. Sata arkista juttua meiltä Kotikolosta. Kuka näitä juttuja lukkee? Jättäkääpä merkkiä. :)

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

99.


Minun olisi jo pari viikkoa sitten pitänyt käyttää Peikkotyttö terveyskeskuksessa huonon ihon takia. Yritinkin jo kerran, mutta lähete oli mennyt väärään paikkaan.

Tänään viestitin opettajalle, että Prinsessa saa mennä kaverilleen koulun jälkeen. Odotusaulassa viestitin koulukaverin äidille, että onko tyttö tullut heille. Kun viimein sain hikisen puoliksi toppahaalarissa olevan potilaan rauhoittumaan, hoitaja sanoi, ettei lapselta edes löydy mitään. Puhelinkin soi takin taskussa. Mutisin nolona kiitokset ja hoitaja hymyillen vastasi, että hyvä juttuhan se on, että lapsi on parantunut.

Käytävässä jaoin lapsille pipoja ja juoksin Pojan kiinni. Pakkasin lapset autoon ja luin opettajan lähettämän viestin; ei ollut viesti mennyt perille. Soitin koulukaverin äidille, ettei turhaan huolestu.
Peikkotyttö jankutti etupenkillä itku kurkussa reippaustarroista, kun ajoin kaupan ohi. Olin varma, että tokaluokkalainen istuu portailla itkemässä. Mutta onneksi oli satanut lunta. Tuuli oli pakannut ojat täyneen lunta. Puolessa tunnissa Prinsessa oli kerennyt vain ylittää koulun edessä kulkevan tien. Nauravana hän hyppeli toisen koulukaverin kans ojaan. Aukaisin ikkunan, otin repun kyytiin ja lupasin tytön mennä kylään.

Kaupassa nostin nukkuvan Pojan ostoskärryjen pohjalle. Ostin tarroja ja vielä pätkiksetkin.
Kotona vastasin terveydenhoitajan puheluun. Sanoi soittavansa koululaisen takia. Kysyi olenko edes tytön äiti, kun hämmästelin, että ei sitä lasta mikään vaivaa. Ja sitten muistin, miten olin käskenyt tytön illalla nukkumaan. Olin sanonut, että kaikki paranee nukkumalla, kun hän kertoi huolissaan omituisista näppylöistä. Isä oli neuvonut menemään terkalle.

Istuin puhelin kädessä penkille potemaan huonoäitifiilistä. Yhtäkkiä vielä muistin, että tyttö on aina vaan kaverilla ja ruoka laittamatta. Mutta Nukkeäiti sanoi, että "Sää oot paras äiti."

maanantai 3. marraskuuta 2014

98.


Lapset leikkii tuvan lattialla.
Kuuluu naurua ja murinaa. "Leijonat karjuu!
Niinku äiti."

Illalla ne huutaa kerrossängystä:
"Äiti, saat anteeksi ku pauhasit mulle."

perjantai 31. lokakuuta 2014

97.


Teen kuvakirjaa isän hautajaisista. Muistitikulla videon pätkä, jolla naapurissa lapsuutensa viettänyt mies laulaa isän lempilaulun.
Poika kiipeää viereen penkille kuuntelemaan ja sanoo ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen "pappa". Silmiini nousee kyyneleet. Meillä kaikilla on ikävä.

En ole enää se pikkutyttö sinapin värisessä Niementehtaan sängyssä isän puolella. On keltainen pieni sänky minun puolella. Minun vuoro ottaa illalla pikkutyttöä kädestä kiinni, turvata omieni uni.



Kun hän oli töissä,
halusimme yllättää hänet
ja nuolimme lautaset marjapuuron jäljiltä puhtaiksi.

Kun hän tuli töistä hän kertoi, 
mitä talitintti oli hänelle sanonut
tai mitä kottarainen oli laulanut.

Kun tappelimme
hän suhtautui siihen
kuin se olisi ollut tilapäistä.
Hän ei sanonut: ”Sinä olet semmoinen!”
(Pirkko-Liisa Linjaman runosta)

Ihan pieni oravanmarja
hyvin suuressa metsässä.
Kesä, alkukesä.

Käsi isän kädessä hän kulkee
onnellinen pieni tyttö.
Polku pistelee.

Tulevat tuulet, talvi tulee,
eikä aurinko pääse metsän kaikkiin kohtiin.
Pieni taluttaa isoa, iso pientä
hetken matkaa.
(Helena Anhava)


Isä menee nyt,
ja äkkiä ymmärrän:
ainahan se on katsonut horisonttiin,
se aikoo mennä sinne.
Eikä sitä paina mikään,
se on niin kevyt
ja joku näkymätön sitä taluttaa.

Näkyy enää pieni piste kaukana.
 Voi, isä!

Viimein tulee aamu.
Taivaalla lipuu pieni pilvi,
valkoinen kuin isän tukka.
(Pirkko-Liisa Linjama)

torstai 30. lokakuuta 2014

96.


Kun isosisko oli kotiäiti, hän sanoi aina maalaavansa jotakin, kun elämä tympäsee. Nyt ymmärrän asiassa piilevän viisauden. Jos aikoo maalata, on järjestettävä maalausrauha. Samalla saa jotakin rutiineista poikkeavaa tekemistä. Ja lopputulosta ihastellessa meneekin sitten muutama päivä tai jopa viikkokin. Kotiäitinä elinpiiri ei ole juuri kodin neliöitä laajempi ja siksi kai sitä onkin pienestäkin muutoksesta jo täpinöissään.

Maalasin Pojalle sängyn. (Taas maalit maksoi enemmän ku ite sänky.) Huomena kannan pinnasängyn varastoon. Eihän mun vauva välttämättä muuta uuteen sänkyyn, mutta kyllähän siinäkin voi parisängyn päiväpeittoa säilöä.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

95.

 
Yöllä herätessä huomasin, että puhelimeen oli tullut viesti. Aamulla piti vielä tarkistaa, että oliko se vain unta vai kuitenkin totta. Sain viestin ystävältä, jota en ollut pitkään aikaan nähnyt! Aikoi tulla lasten kans kylään. Katsoin ympärilleni. Pölyiset matot, työpöydällä sanomalehti levällään, kirjahyllyssä kirjat suorassa rivissä vain ylimmissä hyllyissä, tasot täynnä rojua, joita kukaan ei koskaan tarvi. Eikä mitään tarjottavaa. Vastasin viestiin, että tervetuloa.
Tein jääkaappiin salaatin. Ripustin pyykit olohuoneeseen, koska saunan viemäri meni tukkoon, ja pelkäsin hajun tarttuvan pyykkeihin. Hain kaupasta keksejä ja pitsajuustoa ja banaanilimsaa.

Lapset eivät muistaneet toisiaan. Vieraat katsoivat silmät suurina talon lasten riekkumista. "Menkää nyt leikkimään, kun on kavereita."
Istuivat sitten kaikki samalle penkille syömään. "Näyttäkää Peppitalo ja nukkekoti!" Me äidit jatkettiin siitä mihin oli viimeksi jääty. Meteli talossa yltyi. Suljin radion ja menin lähemmäksi ystävää. "Vähän aikaa kerkiätte leikkiä..." Huomasin lasten remuavan yhdessä, nauravan ääneen. Yhtäkkiä tajusin, että ei sen leikin tarvi aina niin huomaamatonta ja hiljaista olla. Tähän leikkiin sopi kaikki lapset mukaan.
Keskusteltiin ystävän kanssa ehkä vähän isommalla äänellä. Luvattiin kyläillä usiammin, puolin ja toisin. Nukkumaan mennessä Nukkeäiti sanoi: "Äiti. Mää haluan, että mennään niille vieraille kolmen yön päästä."


tiistai 28. lokakuuta 2014

94.



Me selvittiin ratsastamaan! Poika oli vielä toipilas, ja jaksoi vain yhden kierroksen, mutta oli yhtä onnellinen kuin tytötkin.

Lauantain kirppisreissu oli yhtä onnistunut ku ennenki. Mukavaa matkaseuraa ja ihania löytöjä. Löysin Nukkeäitillekin joululahjat. Anoppi lupasi auttaa pienen sitterin tuunaamisessa.

Aika hyvin loma vei silti voimat. Eilen heräsin tunnin liian aikasin. Huomasin mokan, ennen ku herätin lapset. Tänään herätin eskarilaisen tunnin myöhässä. Tunnin myöhässä! Sitä ei voi laittaa kellojen siirtämisen piikkiin. Kellojahan siirrettiin taaksepäin. Sitä paitsi tämä pimeys, harmaus ja sateisuus imee voimia myös, niin vannoutunut syksyihminen ku oonki.

torstai 23. lokakuuta 2014

93.


62 yötä jouluun. En ole koskaan jättänyt lahjojen ostoa viimetippaan. Olen pitkin syksyä ja joskus jo kesällä jemmannut ale-korien löytöjä vaatekaapin ylähyllylle. Siksi lahjoja on aina ollut liikaa.

Kesällä päätin, että tänä jouluna lapset saa voimistelurenkaat ja puolapuut. Ei muuta. Paitsi kirjan ja yövaatteet. Mutta sitten Peikkotyttö tuli kynän ja paperin kans pyytämään mallia. "Pukki terve. Minä haluan pikku-legoja." Ostetaan sitten vielä yksi toivekin. Legothan on hyvä toive. Helpompi toteuttaa kuin myrkkysieni, jota Peikkotyttö viimeksi halusi. Ensimmäinen kirje joulupukille on työnnetty keittiön seinässä olevaan ylimääräiseen reikään; pikkutontun kotiin. 

Pientä ressiä aiheuttaa vain Nukkeäiti. Vuodesta toiseen hän on toivonut sekä synttäri- että joululahjaksi koiranpentua. Kävelevä koira on kyllä ollut mieluinen jo kaksi vuotta, mutta ei kai kenellekkään voi ostaa patterikoiraa kahta kertaa vuodessa ja monena vuonna peräkkäin. Se entinenkin koira toimii vielä. Viime jouluna tyttö toivoi ruokakuppia koiralleen. Hän sai ruokakupin ja keppihevosen ja ilahtui niistä. Mutta se aiiivaaan ihana (äitin mielestä) My Little Pony-linna ja hääpariponit on jäänyt leikkimättöminä kaappiin.

Senkin olen oppinut, että mitään härpäkettä en osta mitä lapsi ei ole toivonut. Jos lapsi ei leiki nukeilla, niin hän ei kiinnostu nukeista, vaikka sillä olisi pitkät kultaiset kutrit ja kruunu päässä. Jos lapsi ei halua legosarjaa, hän ei tarvi sellaista lahjaksi.

Olen ollut muka kaukaa viisas ja jo nyt käynyt ruokakaupan leluhyllyjen välissä lasten kans. Sitten olen kysynyt Nukkeäitiltä kuin ohi mennen, oliko mitään ihanaa. "Haluaisitko jotakin?" "Ei ollu. En."
Tänään tyttö katsoi äitiään silmiin ja sanoi: "Äiti, Viirukinhan sanoi, ettei se halua lahjoja. Riittää, että joulupukki tulee."

Lauantaina suuntaan naapurimaan suurkirppikselle siinä toivossa, että löydän ne voimistelurenkaat. Ei kaiken tarvi olla aina uutta. Ja voishan sieltä löytyä joku eläinkin.

tiistai 21. lokakuuta 2014

92.


Oli hienot lomasuunnitelmat. Ohjelmaa jokaiselle päivälle. Maanantain piti olla leivontapäivä, ja olikin. Luulin taudin jättäneen tämän talon ja tein ison pullataikinan. Esikoisen pullapitkoista tuli kauniita, kuin mummun pitkot. Nukkeäiti teki kanelipullia. Reilusti voita, sokeria ja kanelia väliin. Poika oli vielä väsynyt ja taputteli muutaman pikkupullan. Peikkotyttö koristeli omansa karkeilla. Lasten valitsemilla resepteillä leivottiin muutakin. Oli jauhoja, meteliä ja tiskiä. Mutta olipa iloakin!
Tänään meidän piti saada vieraita iltakylään. Mutta kun tauti eilen iltapalan jälkeen ilmoitteli itsestään, vierailu siirrettiin. Ihanat vieraat hakivatkin prinsessan metsäretkelle. Nukkeäiti ja Peikkotyttö pakkasivat myös kaksi ruisleipää pussiin ja vähän jaffaa juomapulloon ja kävivät pyöräilemässä ja syömässä eväät. Alkoi hämärtää ja nousi huoli. Kiireesti puin pikkupotilaan. Muistin kuulleeni tyttöjen puhuvan lenkkipolun varrella olevasta sillasta ja mieleen nousi kauhukuvia. Mutta sielähän ne minun tytöt hytisivät yhden talon pihaliittymässä syömässä leipiään. Retkipaikka oli vähän liian kaukana kotoa. Toin tytöt autolla kotiin ja keitin kaakauta.
Tällä viikolla meillä luetaan satuja keskellä päivää. Kaivetaan kaapista hamahelmet esiin. Pelataan joku lautapeli. Rakennetaan pikku-legoilla. Kirjotetaan kirjeitä. Lomaillaan kotona.
(Toivotaan silti, että selvitään ratsastamaan.)

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

91.


Sunnuntait on siitä mukavia, että sillon saa ihan luvan kans vaan olla. Luettiin Prinsessan kans Harry Potteria lähes äänet kähiäksi. Ääneen siksi, kun sitä kuuntelee muutkin. Molemmat siksi, että kirja on niin jännässä kohassa, ettei Prinsessa malttanu pitää taukoa. Lukemisen ohessa käytiin keskustelua ihmisten kipeimmistä toiveista, tärkeimmistä haaveista. Mietittiin haluaako velhokoulun rehtori oikeasti eniten paria villasukkia.
Pojalla on mahatauti ja niinkuin aina ennenkin, miehen kans väiteltiin keltaisesta Jaffasta. Mies kysyi, että enkö vieläkään ymmärrä mitä hapokas juoma tekee kipeälle vatsalle. Ja minä vastasin, että en tiedä, mutta minun lapsuudessa juotiin aina vatsatautiin keltasta Jaffaa ja aina parannuttiin.
Niin ja iltapäivällä mies yllätti lapset hakemalla kissan, jonka Prinsessa vihki Petuniaksi, Nukkeäiti Kisu-Mirriksi ja Peikkotyttö Pekoniksi.
Poika sai keltasta Jaffaa ja näyttää paranevan.

lauantai 18. lokakuuta 2014

90.


Syysloma.
Yksi haluaa Kreikkaan, tai ainakin kylpylälomalle.
Toinen mummulaan yöksi ja kummitätille kylään.
Kolmas haluaa kalakeittoa.
Neljäs "ahhahhaan kyyttii!"

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

89.




Päätin sitte uhkarohkiasti ja uhmakkaasti käydä vessassa yksin keskellä päivää ja laitoin vielä oven lukkoon. Ajattelin, että hähää, olen keskellä päivää yksin. Ja sitten;
Peikkotyttö oppi aukaisemaan veitsellä oven lukon.


Oma huone?
Minulle riittää oma pöydänkulma.
Oma muki.
Omat sukat.
Oma kirja.
Omat kuulokkeet.
En tahdo olla LIIAN yksin.
(Tittamari Marttinen)

-Äiti, tuu pyörittämään! On mentävä kun pyydetään.
Tulee sekin aika, jolloin ei enää pyydetä.
Napanuoraa ei voi loputtomiin kantaa rullalla taskussa.
  (Tittamari Marttinen)

maanantai 13. lokakuuta 2014

88.


Mua melkein jännitti ihtiäki aamulla kun herätin lapset. Voi sitä riemua, kun jokainen vuorollaan ikkunasta huomas, että yöllä oli satanu lunta! Ennätys ajassa oli koululaiset valmiina ja pienimmät ulkovaatteissa.

Kerkesin jo aatella, että haravoin pihan loppuun vasta keväällä, mutta sainki armon aikaa. Nyt se lumi on jo sulanu pois. Silti meillä kuunnellaan vähän joululauluja tänä iltana.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

87.


Ajoin kuumeisena hakemaan Prinsessaa mummulasta. Ajattelin, että pääsen helpommalla näin. Mies jäi pesemään ja syöttämään ja peittelemään muita lapsia.
Tyttö istui penkillä mummulan keittiössä. Kertoili iloisesti päivän kuulumiset ja sanoi huolettomasti "Hae mun petivaatteet, jään tänne yöksi!" En hakenut petivaatteita, enkä ensin luvannut edes yöksi. Harmitti, kun olin turhaan lähtenyt kotoa. Äiti kaatoi mulle teetä ja selasin nurkkakamarista löytynyttä runokirjaa. En ollut aikonut jäädä istumaan.
"Mummu osti mulle S-marketista Lämmin Kuppi Sienikeitonkin." Otin runokirjan ja uusimman sukukirjan ja lähdin yksin kotiin. Ymmärsin, että pikkutyttö ja mummu elävät nyt niitä tärkeitä hetkiä, joita myöhemmin kultasina muistoina vaalivat.

Kotona sytytin riihimäen tölkkeihin uudet kynttilät ja vedin villasukat jalkaan. Kylän isäntien kyntämät pellot saa maiseman vielä synkemmäksi. Tykkään silti. Huomaan, että kesällä alkanut väsymys alkaa taittua. Elämään on syksyn myötä tullut taas rutiinit ja rytmi. Syksyssä on aina vähän haikeutta, mutta myös aavistus tulossa olevasta joulun odotuksesta. On aika rauhoittua ihan tavallisiin koti-iltoihin.

lauantai 11. lokakuuta 2014

86.


Poika oppi uuden sanan: Peppi. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä, että lapsi osaa sanoa Peppi. Mutta kun se on järjestyksessä joku 10. ja 20. sanan väliltä. Se on tärkeä sana.

Joka päivä ihmetellään Pojan kans, miten Peppi jaksaa nostaa hevosen ja isoja miehiä käsivarsilleen!

Muistan kun esikoinen saman ikäisenä itki loukkaantuneena lattialla kaulimen kans. Olin tehnyt piparitaikinan, mutta en antanut sitä lattialle. Nyt hän on jo kasvanut ja lattialla leipomisen sijaan tykkää enemmän Annikan korallikaulanauhoista ja helmisimpukoista.

Kun Nukkeäiti kuuli, että Peppi, Tommi ja Annika törmäsi niityllä vihaiseen sonniin, hän oli pitkään hiljaa sanoi sitten "Äiti, ostetaan meille Sonni. Se mahtuu kyllä takapihalle!" Samoihin aikoihin tytön piti saada kokeilla nukkua jalat tyynyllä.

Peikkotyttö taas halusi 3 vuotiaana synttärilahjaksi Kukkasen ja Jymyjuntusen. Kirppikseltä löytyneet Huvikumpu ja isä Efraimin laiva hahmoineen ovatkin lähes päivittäin mukana lasten leikeissä.

Peppi Lotta Sikuriina Rullakartiina Efraimintytär Pitkätossun käytös ei aina ole niin justiinsa, mutta hänellä on kultainen sydän. Voisi lasten ihailulla olla hullumpiakin kohteita kuin satukirjan maailman väkevin tyttö. Sitäpaitsi Peppi on ollut minullekin yksi lempisaduista. Ehkä meidän olisi taas aika lukea iltasatuna kokonaan Minä olen Peppi Pitkätossu.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

85.


Lääkäri kysyi "Oletko kotihoidontuella?"
Vastasin "Olen."
"Et siis tarvi sairaslomaa."
Kotona puen ja vaipatan pienimmän. Tarkistan koululaisten läksyt. Laitan viisi kertaa päivässä ruokaa pöytään. Tiskaan. Teen vain viikkosiivouksen, en pese ikkunoita. Käydään päivällä saunassa ja luetaan satuja. Menen aikaisemmin nukkumaan. Muistin siskon lähettämän runon. Naurattaa; en ole tarvinut sairaslomaa kohta kahdeksaan vuoteen.

Äiti hoitaa kotona
kuutta lastaan.
Hän ei ole työssä,
sanotaan.

Päiväkodista soitetaan
lomittajaksi.
Puoli vuotta hän pesee ja pukee,
syöttää ja suukottaa
päiväkodin vauvaosastolla.
Hän on työssä, sanotaan.

Kotona perhepäivähoitaja
pesee ja pukee,
syöttää ja suukottaa
lomittajan lapsia.
Hoitaja on työssä,
sanotaan.
 (Anneli Kalliokoski)

tiistai 7. lokakuuta 2014

84.


Tämänpäiväisellä sairaalareissulla oli mukana Poika ja Peikkotyttö. Isoinkin sinne aina haluais. Kadehtii vähän toisten saamia tarroja ja kuuleekin vain millä nyt on toiset leikkiny ja mitä hyvää syöny. Tänään oli silti ihan epistä!
Me päästiin lentokoneella Haaparantaan! Paluulento unohtui kun lääkäriklovnin turvavyössä inisi mörkö. Keskustelu kääntyikin Peikkotytön mörköihin. Onneksi nekin oli mukana, istuivat kiltisti junanvaunuissa. Tulipahan samalla reissulla hoidettua mörötkin. Lääkäri kirjoitti reseptin ja toinen puhalsi saippuakuplalääkettä, "liukastuttamaan toimintaa." Etteivät möröt olisi estämässä ystävänsä vessaan menoa tai illalla nukkumista.

Voi vain kuvitella miten paljon sairaalaklovnit ilahduttaa niitä lapsia ja vanhempia, jotka joutuvat enemmän sairaalassa olemaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

83.


Käytiin koko perheellä hakemassa lelukamariin kaappeja. Sinne meni taas yks periaate. Vähän omaisuutta- vähän säilytystilaa. On ollut pakko nöyrtyä sen tosiasian edessä, että lasten kasvaessa varusteet, vaatepinot ja lelujen määräkin kasvaa. En kuitenkaan aio jäädä suremaan tuota periaatteen vastaista tekoani. Käytiin isossa kauppakeskuksessa ja ainoat heräteostot mitä tein oli peltipurkki ja kolme puista tikkujätskiä. Käyttöön tulee kaikki nekin. En ostanut yhtään voiii ihanaa sisustusjuttua, muka tärkiää keittiövälinettä, enkä raitasta vaatetta! Kiersin kyllä koko Ikean, vaikka mies yrittikin hivuttautua oikoreittiä kassaa kohti. Kävin muutamassa muussakin kaupassa. Oli vapauttavaa huomata, että vaikka kaupat on pullollaan tavaraa, minä en tarvi niistä mitään. Se aika mikä ennen olisi mennyt minun pinkoessa kaupasta toiseen ja miehen ja lasten tuskastuessa pienellä leikkipaikalla, penkillä ja härveleissä, käytettiinkin nyt vierailemalla siskontytön perheen uudessa kodissa.

Autossa kuunneltiin kaksi Noita Nokinenää, arvailtiin mitä ankkalinnalaista kysyjä ajattelee ja syötiin ruotsalaista suklaata. Ilta pimeni ja radiossa alkoi iltalaulut. Prinsessa sanoi peräkontista, "Iskä, hyvää yötä." Nukkeäiti kysyi takapenkillä, "Montako yötä eskariin." Kotona kannettiin yhessä nukkuvat lapset sänkyihinsä. Ohimenevän hetken tunsin olevani nyt yhtä hyvä äiti omilleni, kuin minun vanhempani on ollut minulle.

torstai 2. lokakuuta 2014

82.


Keräsin kaikki lapset samaan sänkyyn ja luin Mintun luontokirjan. Peittelin sitten pulisevat ja huokailevat ja hyörivät lapset: kolme omiin sänkyihinsä ja yhen viereeni. Huomena on jännittävä päivä! Sanoin lapsille ohimennen, että meiän koira on täyttäny seittemän vuotta.
"Synttärit!"
"Meiän pitää tehä kakku!"
"Mää kyllä käyn onnittelemassa sitä!"
Virallinen syntymäpäivä meni jo, mutta sankari on niin vaatimaton luonne, että tuskin pahastuu vaikka juhlimme vähän myöhässä, päinvastoin.

Meiän koira on niin ystävällinen, että antaa lasten maata päällään ja ottaa kissan yöksi viereensä. Sillä on aina niin myötätuntoinen ilme kun emäntää ottaa joku päähän. Kuunteleekin, eikä varmasti kerro eteenpäin. Se on parasta lenkkeilyseuraa. Sitä ei tarvi kiskoa narussa perässä eikä sekään taluttajaansa kisko. Mutta jos joku tulee herättelemään kesken unien, se saattaa ehkä juuri ja juuri kurkistaa luomiensa raosta, huokaista ja kääntää kylkeä. Se on mun vahtikoira. Aivan varmasti se on maksalaatikkokakun nakkikynttilöin ansainnu.

tiistai 30. syyskuuta 2014

81.


Äitien tunteiden
TOP 10

Väsymys
Rakkaus
Raivo
Viha
Syyllisyys
Suuttumus
Onni
Häpeä
Pelko
Huoli

Sain siskolta lainaan Äidin voimakirjan. (Mervi Juusola) En ole jaksanut vielä lukea kuin sieltä täältä. Tänään allekirjoitan tuon top kympin. Toivottavasti en kuitenkaan kovin pitkään. Siksi en vietä enää rauhanhetkeä yksin teemottini kanssa, vaan olen sängyssä yhtä aikaa lasten kans. Ja nousen aamulla viime tipassa. Aloitin jumpan ja pitkät päivälenkit. Teen sen mitä jaksan. Ja luen tuon Äidin voimakirjan.